Että tämmöinenkin kirja on! Ja vähällä oli jäädä lukematta, sillä uusin kirjastolainan kolmesti ja nyt kirja piti pakosti palauttaa. Mutta viime hetkellä rupesin lukemaan, ja luin kerralla loppuun asti, Aila Meriluodon lastenromaanin Vihreä tukka (WSOY, 1982; ISBN 951-0-11368-9).
Kirja on lyhyt, 137 sivua, mutta Meriluoto onnistuu kertomaan melkoisen tarinan näillä sivuilla. Kirjasta tuli mieleen Ursula Le Guin, toinen suosikkikirjailijani, jonka tieteiskirjoissa ja fantasiatarinoissa on jotain samanlaista outoa väistämättömyyttä. Toiseksi vertailukohdaksi sopisi Doris Lessingin romaanisarja Canopus In Arcos, vieraiden sivilisaatioiden kuvaamisessa.
Tarkoitan tässä myös sitä, että Meriluodon romaani on kansainvälistä tasoa, kovaa kansainvälistä tasoa.
Meriluoto kertoo oudosta maailmasta, joka ehkä on tämä meidän omamme, eikä kuitenkaan ole. Ja väreistä on kyse, vihreästä tukasta joka on kielletty, ja harmaasta kylästä jossa eletään hissukseen, varoen tekemästä väärin.
Kirja kertoo rohkeudesta olla oma itsensä, erilaisista elämänkatsomuksista, siitä mitä kannattaa tavoitella ja miten nähdä elämässä kauneus. Jotenkin kummallisella tavalla Meriluoto kertoo elämänkokemuksesta, joka eroaa ihmisten maailmasta suuresti, mutta joka silti on tuttua, kuin tämän olisi unessa joskus elänyt.
Hieno tarina, niin lapsille kuin aikuisille, tarina siitä kuinka suurinkin mahti maailmassa voi olla sisältä tyhjää täynnä, ja kuinka elämä voi voittaa, kuolemassakin.
Ja myös elämästä, elämisen tavasta, siitä on kyse:
Mikään ei tapahtunut ihmeenä, taikatemppuna, yhdessä hetkessä. Siinä kai se ydin olikin: asioitten piti saada kasvaa ja kypsyä hoputtamatta, luonnollisesti kuin ruoho ja hedelmät. Silloin varmasti oli menossa minne pitikin. Sikäli kuin tiesi minne piti.
— Ei maailma ole suora viiva, sanoi Galdaramas ja nojasi mukavasti selkänsä Kurkurran keittiötuoliin. — Liikkuminen on ainoa rehellinen ohjenuora. Tuhat pientä erillistä liikettä mikä minnekin, ukkovarvas tuonne ja pikkuvarvas tänne ja olkapäät ihan eri päin, ja kokonaisuus siitä kumminkin syntyy. Suunta. Mutta ei ole pakko joka mättääseen kompastua. Ne voi kiertääkin ja silti matka joutuu.
Tekstit
2 kommenttia:
Kiitos! Tuo on jäänyt minultakin lukematta.
Olen myös tykännyt Ursula la Guinin kirjoista. Aikoinaan yritin lukea niitä englanniksi ja ihmettelin, miksi niitä ei käännetä suomeksi. Nyt tosin onkin.
Rupesin lukemaan Le Guinia aikoinaan yläasteella, juuri oli ilmestynyt ensimmäinen suomennos Maameren tarinat -trilogiasta, siitä se innostus sitten lähti. Ja tosiaan sittemmin häntä on alettu suomentaa kohtuu ahkerasti, mikä on tosi hienoa.
Lähetä kommentti