Lauri Viita - Legenda jo eläessään

Aila Meriluoto kirjoitti unohtumattoman kirjan kirjailijasta josta sopii sanoa "iso mies tuli pieneen kylään". Teos Lauri Viita - Legenda jo eläessään (WSOY, 1988) oli kustantajan tilaustyö Meriluodolta, ja millainen se onkaan! "Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti."

Panu Rajala lainaa paljon Meriluodon tekstiä tuoreessa kirjailijakuvassaan Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (WSOY, 2010). Jotkin asiat jotka Meriluoto antaa ymmärtää rivien välissä tai sivuuttaa liian kipeinä saavat selityksensä Rajalan kirjassa.

Mutta kirjana on Meriluodon teos aivan toista luokkaa kuin Rajalan teos. Tämä on kaunokirjallinen merkkiteos vaikka onkin tosipohjainen. Runoilija osaa sanoa tiukasti ja suoraan, oivaltaen, jotenkin elämää suurempana itsekin.

Viita ymmärsi oman neroutensa, mutta ei kuitenkaan oikein osannut suhtautua siihen, eikä varsinkaan akateemiseen sivistyneistöön: "Se huomio, että hän, työmies, reilusti ylitti nämä ihanne-olennot, professoreita myöten, sekä herätti hänen halveksuntansa että korotti suunnattomasti hänen itsetuntoaan."

Meriluoto jäi Viidan jalkoihin, sopeutui jopa elämään etäisessä saaressa pienen lapsen äitinä ilman mitään mukavuuksia: "Lauri osti Tokosesta sylen koivuhalkoja ja kylältä osuuskaupasta minulle paksut kumirukkaset sekä hakkasi jäähän avannon, jossa sopi huuhdella lapsenpyykkiä." Tässä yhteydessä tuli sytykkeinä poltettua Meriluodon 11 tyttöaikaista päiväkirjaa, ikään kuin kuvastaen halua "päästä koko omasta minuudestani".

Viita muuttui koko ajan aggressiivisemmaksi, mutta lasten kanssa hän tuli toimeen: "Laurin tunne-elämä oli rikkoutunut jo varhaisessa vaiheessa, jostakin syystä se melkein kokonaan keskittyi aggressioksi. Vain pienet lapset, omat tai muitten, siinä ei ollut sanottavaa eroa, vapauttivat hänestä varauksetonta lämpöä, kärsivällisyyttä ja huumorintajua. Lapset — tai muuten avuttomat. [...] En tiedä onko häijyä ajatella, että tämä ihmisluokka ei koskaan sivunnut Laurin rajua kilpailuviettiä — tosiasia se kumminkin lienee."

Lauri puhui puhumistaan, jopa siinä määrin että hänen julkaistut kirjalliset tuotoksensa tuntuvat vain sivujuonteelta hänen äänekkäälle elämälleen, mutta mielisairauden myötä puheesta katosi todellinen syvällisyys: "Opin itse tiedottomasti varsin tehokkaan tekniikan: lakkasin kuuntelemasta. Oli mahdottomuus kestää tuota kovaa, hedelmättömästi jauhavaa ääntä vuorokausikaupalla koko ajan mukana eläen. [...] Laurilla säilyi loppun asti kyky 'ottaa' ihmisiä, ehdottomasti dominoida seurassa. Vain vanhat ystävät, joilla oli vertailutaustaa, tajusivat tragedian syvyyden."

Lyhyt mutta suuri kirja isosta miehestä.