Brändikäs

Lisa Sounion kirja Brändikäs (Talentum, 2010) hengästyttää ja hämmentää, mutta muutamien osuvien huomioiden seasta ei oikein järkevää ajatusta tunnu löytyvän. Loppujen lopuksi kirjassa taitaa olla kyse tekijänsä brändin rakentamisesta - kuten sopii olettaakin, kun miettii kirjan teemaa.

Sounio pudottelee hurjaan tahtiin lauseita lauseiden perään, toistaa itseään toistamistaan, puhuu asian ohi ja vierestä, ja loppujen lopuksi lukijaa tuskastuttaa ja väsyttää. Harmi. Kirjoittajalla olisi varmaan paljon sanottavaa, mutta hän ei tunnu kykenevän pysähtymään koskaan.

Ja mikä hämmentävintä, kun Sounio puhuu siitä että brändin ulkoasun ja sisällön tulee vastata toisiaan, lukija pakostakin alkaa miettiä, että tämän kirjan tapauksessa ehkä niin todella on. Höttöä ja höttöä.

Tuntuu siltä, että ajatus karkaa muutaman lauseen välein, pahimmillaan katko tulee parin sanan välein, tyypillisesti noin tekstiviestin mittaisen pätkän päästä. Ja sitten ne kaikki juorut, joita ilman olisin kyllä voinut elää.

No, kaiketi nyt sitten eletään huomiotaloudessa, tai pikemminkin juorutaloudessa. Mutta tarina "Kirkkonummen Jeesuksen" vaimosta olisi saanut jäädä lukematta. Ja entä tämä etunimeltä mainittu Marko sitten? Hänestä saa kuvan että kovin vaativia tehtäviä ei kaverille voi antaa.

Mutta muutama terävä heitto kirjasta kyllä löytyy, esimerkiksi liittyen siihen miten brändi-käsitteeseen ovat suhtautuneet "kulttuuriväki ja tieteen harjoittajat", siis ne tahot joiden mielestä "paras taide syntyy tuskasta, nälästä ja kärsimyksestä". Sounio toteaa: "Tätä käsitystä tekijän itsenäisyydestä taiteen ja tieteen eliitti vaali vuosikymmeniä. Monellakaan eliitin jäsenellä ei tosin ollut huolta toimeentulosta."

Auts.

Tähän asiaan liittyen Sounio nostaa osaamisen myymisen eturintamaan tunnettuja nimiä: "Vierastamme osaamisen myymistä unohtaen, että esimerkiksi runoilija-kirjailija Goethe, filosofi Ludwig Wittgenstein ja kirjailija-lääkäri Axel Munthe osasivat myydä asiansa, vaikkakin äärimmäisen hienostuneesti. Vastapuoli ei edes ymmärtänyt, että oli kyse kaupankäynnistä."

Jaahah. No, kai tämänkin asian voi tuollaiseksi vääntää, mutta kyllä minä tässäkin miettisin sitä, että mistähän se osaamisen myyminen oikeasti lähtee.

Ja sitten vielä, kun Sounio kerran on puhunut siitä miten aitous ja brändäys kulkevat käsi kädessä, hän vetää itseltään (tai ainakin viestiltään) maton alta: 'Kansainvälisissä liemissä keitetyt suomalaispoliitikot osaavat etsiä apua. Kysein kerran, kunka eräs stara ehtii tuottaa vuodessa kymmeniä kolumneja: "Voi kuule, ei hän niitä itse kirjoita! Katsoo vain teemojen perään." Poliitikkojen ja johtajien puheiden kirjoittajaksi ehdotan viestintätoimistojen sijaan kirjailijoita, tutkijoita ja kulttuurintekijöitä, joilla on sana ja kieli vetävästi hallussa.'

Onko tosiaan niin, että Suomen tohtorinkoulutusjärjestelmästä ei ole muuhun kuin tuottamaan puheita poliitikoille ja johtajille?

Tässä kyllä viedään sanat suusta, tai pikemminkin laitetaan jalka suuhun, ainakin tälle lukijalle.

Jos tämän kirjan erehtyy lukemaan, suosittelen vastalääkkeeksi jotain hyvää kirjaa, esimerkiksi Juha T. Hakalan teosta Pakattu aika ja Tove Janssonin klassikkoa Muumipappa ja meri. Molemmat peittoavat Brändikkään 10-0.