Maan valo ja muisti

Teos Maan valo ja muisti - Eino Mäkisen valokuvia (toim. Kai Vase; SKS, 2008) on aivan erinomainen valokuvakirja, mutta kirjana siinä on paha vika: tekstien lukeminen ei onnistu helposti typografian takia.

Miksi teoksen teksteissä käytetään versaalia, siis ISOJA KIRJAIMIA? ONKO PAKKO HUUTAA? Nimittäin myös pienet kirjaimet ovat olemassa, ja ne tekevät lukemisesta olennaisesti helpompaa. Versaali kirjasin tekee vähänkin pitempien tekstien lukemisesta hankalaa; sanojen lukemisen sijasta täytyy katsoa kirjaimia.

Ehkä tämä kuvastaa sitä, että elokuvista ja valokuvista kertovassa teoksessa teksti saa toissijaisen roolin, ja tässä tapauksessa teksti todellakin on sivuroolissa. Mikä on harmi, sillä esseissä kerrotaan kiinnostavia asioita Eino Mäkisestä, jos tekstejä nyt jaksaa tavata läpi.

Tai oikeastaan tässä on kyse samasta asiasta kuin siinä, että maailma on täynnä tavaroita jotka näyttävät hyviltä mutta eivät toimi: ovenkahvoja joita ei osata käyttää, astioita jotka rikkoutuvat tai eivät pysy pystyssä, laitteita joiden kanssa menee hermot. Toisin sanoen: design haluaa tehdä itsestään numeron eikä palvella käyttäjiä.

Ja tässä on melkoinen ristiriita sen kanssa, millaisia valokuvia kirja sisältää: nöyrästi tarkoitustaan palvelevia, sellaisia jotka eivät tee numeroa itsestään mutta toimivat sekä dokumentaarisesti että taiteellisesti. Mäkinen ei temppuile sävyjen, perspektiivien tai kohteidensa kanssa, vaan ottaa ne sellaisina kuin ne ovat.

Mäkisen valokuvat ovat aivan loistavia. Mustavalkoinen valokuva on vaikea laji, ja tässä teoksessa on lisäksi vielä neliön mukaan rajattuja kuvia, jotka ovat äärimmäisen haastavia sommittelun suhteen, ja kaikki kuvat toimivat. Mäkinen on valokuvaajana ennen kaikkea ammattilainen, joka tietää miten kuvakulma valitaan, miten valoitus saadaan kohdalleen ja miten sommittelulla saadaan kuva toimimaan. Ja tämä näkyy kuvissa alusta loppuun.

Opin paljon sommittelusta Mäkisen kuvia katsomalla, esimerkiksi siitä miten kuvan reunassa osittain pois leikattu elementti täydentää kuvan - jos se olisi näkyvissä kokonaan tai poistettu kuvasta, kokonaisuus ei toimisi, mutta nyt se toimii. Tasapaino on hallussa.

Eikä tässä vielä kaikki. Teoksen kuvat kertovat suomalaisesta menneestä ajankuvasta ja perinteestä, elämästä ja elämisen taidoista ennen vanhaan, esimerkiksi tervanpoltosta, haaparuuhen teosta, lehmien paimentamisesta haassa, lehmisavuista, ja monen moisesta käden taidosta 1900-luvun alkupuolen maaseudulla.

Itselleni mieleenpainuvin oli kuvasarja haaparuuhen teosta, alun haapapölkyn veistämisestä valmiiseen ruuheen asti. Melkoista teknistä kompetenssia tarvittiin entisaikaankin, että tämmöisiä työnäytteitä saatiin alusta loppuun aikaan. Ei meikäläinen taito kulkea vesireittejä pitkin jää yhtään jälkeen intiaanien tai eskimojen vastaavasta.

Etnografisen aineiston lisäksi kirjassa on arkkitehtuuriin liittyvää kuva-aineistoa, sillä Eino Mäkinen oli Alvar Aallon töiden luottokuvaaja, joka hoiti niin esineiden kuin rakennusten kuin näyttelyidenkin valokuvaustehtäviä.

Hieno kirja valokuvien osalta, ja jos typografia toimisi paremmin, voisi tätä kehua enemmänkin.