Tuhat ja yksi yötä

Onko tämä satukirja lapsille vai aikuisille? Uusi tuore käännös Tuhannen ja yhden yön tarinoista on enemmän aikuisille tai lähes aikuisille kuin lapsille, sen verran dramaattisia ja pelottavia käänteitä se tarjoaa. Kyseessä on Jaakko Hämeen-Anttilan suomennos Tuhat ja yksi yötä (Otava, 2010).

J.R.R. Tolkien kirjoitti teoksen Satujen valtakunta (WSOY, 2010) lopussa olevassa esseessä, että satujen (engl. fairy stories) kohdeyleisö on aikuiset, ei lapset, ja että sadut ovat parhaimmillaan evankeliumia (kursiivi Tolkienin), siis kertomuksia joissa päästään kurkistamaan olevan takana piilevään todellisuuteen.

Sisältääkö tämä kyseessä oleva kokoelma sellaisia satuja joihin Tolkien viittaa? Väittäisin että ei. Mutta omaperäisiä ne silti ovat, vilkaisu kulttuuriin joka monessa mielessä poikkeaa omastamme.

Väittäisin että kokoelman kertomukset ovat joiltakin osin lähempänä seikkailu- ja tieteiskirjallisuutta kuin satuja, vaikka ne saduiksi luetaan. Esimerkiksi Sinbad Merenkulkijan seikkailut sisältävät fantastisia tutkimusmatkojen kuvailuja, jotka kovasti muistuttavat ulkoavaruuden planeetoille kuvattuja maailmoja. Vastaavasti tarina Abdallah Merenmies ja Abdallah Maanmies tuo vahvasti mieleen Jules Vernen kertomuksen merenalaisista maailmoista, puhumattakaan myöhemmistä saman aihepiirin tarinoista.

Ehkä yllättäen monissa kokoelman tarinoissa on vahvoja naishahmoja, jotka ovat ovelampia ja aloitekykyisempiä kuin passiiviset miehet. Hiukan hämmentäen monessakaan tarinassa paha ei saa palkkaansa, vaan pikemminkin "yrittävää ei laiteta", eli sankarit pääsevät vaikeuksien kautta voittoon, olkoon keinot hyviä tai huonoja.

Ja useissa tarinoissa on islamin oppeja muodollisesti noudattava kehyskertomus tai raamit, ei monikaan tarinoista tarjoa uskonnollisia moraliteetteja, joskus pikemminkin päinvastoin: varas kerää omaisuuden ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti.

Hämmentävä kirja, josta on vaikea sanoa pitääkö vai inhotako sitä. Kulttuuriteko tämä lienee kuitenkin.