Rainer Maria Rilke on jotenkin tuntunut kirjailijalta, jolla ei ole minulle mitään annettavaa, mutta niin siinä kävi että tulin tarttuneeksi hänen teksteihinsä, kiitos kollegan joka sanoi Rilken tekstissä olevan jotain oleellista äänestä, olemassaolosta ja läsnäolosta.
En tiedä miksi olen vältellyt Rilkeä, olisiko syynä erään tuttavani hurahtaminen Rilken runouteen, sain siitä allergian ja Rilken lukeminen tuntui siltä kuin pukeutuisi goottivaatteisiin.
Nyt yhdistin Rilke-teemaan kiinnostukseni Aila Meriluotoon. Lainasin kirjastosta Rilken runokokoelman, ja kas vain, tässä on potkua: Duinon elegiat (WSOY, 1974; suomeksi tulkinnut Aila Meriluoto; ISBN 951-0-06331-2).
Seuraavassa on muutama katkelma elegioista; ne ovat kylläkin sellaisia runoja, joista on vaikea lainata yhtä tiettyä kohtaa, kokonaisuus on se joka merkitsee, hahmo joka syntyy runon osasten tarttuessa (tai törmätessä) toisiinsa:
Aika jo on hedelmällisemmiksi käydä vanhojen tuskien. Aika on että me lempien luovumme lemmitystä ja kestämme sen vavisten: niin kuin nuoli kestää jänteen ja kimmotessaan on enemmän kuin itse. Ei pysymistä missään. ... Ken näyttää lapsen sellaisenaan? Ken vie hänet tähtiin, välimatkan mitan hänelle käteen antaa? Harmaan, kovan leivän ken lapsenkuolemaksi muovaa - taikka suun pyöriöön sen jätttää, siemenkodan kauniista omenasta? … Murhaajat on helppo käsittää. Vaan tämä: kuolema, kokonaan, elämää jo ennen noin hiljaa sisäistää ja suuttumatta, on kuvata mahdotonta. ... Vaan moukareitten välissä kestää sydämemme kuin hampaitten lomassa kieli yhä vain ylistää.
Luulenpa, että Rilkeen on vielä palattava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti