Vaitelias Joe

T. Jefferson Parker ei ole erityisen tunnettu dekkarikirjailija, ehkä siitä syystä että monet hänen kirjansa ovat yksittäiskappaleita, siis eivät osia sarjasta. Mutta Parker osaa kirjoittaa, sen osoittaa Edgar-palkittu romaani Vaitelias Joe (Karisto, 2003; suom. Tero Kuittinen; ISBN 951-23-4440-8).

Kirjan Joe on ottolapsi, jonka kasvoille isä heitti happoa viisivuotiaana, ja joka tämän tähden kärsii pahoista fyysisistä ja psyykkisistä kivuista. Mutta hänen ottovanhempansa ovat onnistuneet kasvatustyössään. Joesta on kasvanut hiljainen ja vetäytyvä mutta tarvittaessa toimeen tarttuva 24-vuotias mies, joka työskentelee vanginvartijana ja haluaa poliisiksi.

Kun Joen ottoisä surmataan Joen silmien edessä, päättää Joe ottaa selville syyllisen keinolla millä tahansa. Parker kutoo syyllisen etsimisestä monipolvisen tarinan, jossa sukelletaan keskelle Kalifornian Orange Countyn poliittisia juonitteluja, salaliittoja ja jengejä. Tarinan ytimessä on rakkaus, erityisesti äidinrakkaus tai sen puute.

Aika ajoin Parker kirjoittaa niin tavattoman selkeästi, turhia alleviivailematta, että mieleen tulee Hemingway, tai ehkä Chandler, ja sivu sivulta Joesta rakentuu sekä sankari että antisankari, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa siitä huolimatta että juuri kukaan ei pysty hänen kasvoihinsa katsomaan niiden kolkon rumuuden takia:

Mitä voi sanoa, jos on minun kaltaiseni kalmakasvo, jolla on ihmishenkiä tilillään ja joka kiihkeän sydämensä ohjailemana syttyy välillä rakastamaan ja tulistuu välillä niin että tappaa? Mitä silloin voi sanoa vieressään olevalle ihmiselle?

Katso minua. Koska minäkin katson sinua.

Joe selvisi lapsuudestaan, lastenkodista, ja hänen lämmin suhteensa ottovanhempiin saa myös ristiriitaisia sävyjä, kun vähitellen selviää millaisia keinotteluja, juonitteluja ja kepulikonsteja hänen ottoisänsä oli käyttänyt omia päämääriään edistääkseen. Samalla Joe joutuu palamaan menneeseen, kohtaamaan oman kauhean taustansa, ja ehkä sitä kautta löytämään selvyyttä siihen kuka hän oikeastaan on.

Parker kirjoittaa sankaritarinaa, mutta rosoista sellaista, sillä päähenkilö on vammainen, eikä vähiten henkisellä puolella, mutta kumma kyllä tästä kaikesta tulee jotenkin valoisa olo: jos Joe elämästä selviää, niin miksei kuka tahansa?

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, ja tämä toimii: "Ammuttuani purin aseet ja puhdistin ne. Öljysin ne kevyesti. Käytin Hoppen aseöljyä, joka tuoksuu ihanalta. Vasen käteni oli kipeytynyt ja sitä kihelmöi, ja molemmat käteni haisivat ruudilta."

Mutta aseiden lisäksi Joe löytää rakkauden: "Hänellä oli antamani rannerengas ja rubiinikorvakorut. Levitimme nurmikolle huovan, kävimme makuulle ja suutelimme kerran. Suudelma kesti suunnilleen 45 minuuttia. Vasen käsivarteni puutui, ja lopulta kierähdin selälleni."

Kirjassa on Se Jokin, Parkerin teksti tasapainottelee kauneuden ja rumuuden, hyvän ja pahan välillä, ja tarjoaa jotain sellaista joka pitää otteessaan. Tämän dekkarin voisi lukea joskus vielä uudestaan, niin hyvä se oli.