Aavekipu

Aleksi Leppäsen esikoisteos on ”proosaa runon ja runoa proosan puvussa”, ikään kuin katkelmia pienoisromaanista tai sitten runoja joihin on liitetty tarinanomaisia selityksiä: Aavekipu (ntamo, 2012; ISBN 978-952-215-171-1).

Jotenkin tässä kävi niin, että rupesin miettimään teoksen sisältöä Rilken runoudesta käsin, varmaankin siksi että Rilkeen olen viime päivinä tutustunut. Siten näillä ajatuksilla ei ehkä ole sen suurempaa merkitystä kuin sattuma, vaikka olen kyllä aistivinani jotain samanlaista kokemusta maailmassa näissä runoissa ja Rilken runoudessa. Ja sekin lienee sanottava, että harvemmin nykyrunoudessa tässä määrin puhutaan Jumalasta, ja elämän tarkoituksesta suhteessa Jumalaan, kuin Leppäsen teoksessa, mikä on myös omiaan tuomaan Rilken vertailukohdaksi.

Runojen kuvasto toi mieleen Rilken Duinon elegiat, vaikkakaan samanlaiseen runon tiiviyteen Leppänen ei tietenkään teoksessaan etene. Ja toisaalta runot muistuttavat Rilken romaanista Malte Laurids Briggen muistiinpanot, tai ainakin pienestä katkelmasta tästä romaanista, sitä jossa pohditaan tuhlaajapojan tarinaa, ihmisen paikkaa maailmassa ja ihmisen suhdetta Jumalaan jota ei ole olemassa.

Ja Rilken kirjeissä - esimerkkinä Kirjeitä nuorelle runoilijalle - puhutaan samalla tavalla etsimisestä, yksinäisyydestä, elämän merkityksestä, kuin Leppäsen teoksen pohdinnoissa. Merkille pantavaa on, että Rilke pystyy kirjeissään rakentamaan lähes samoista aineksista maailmanselityksen, taiteilijan olemassaolon kuvan, mutta Leppänen puolestaan pyrkii vastaamaan pikemminkin kenen tahansa ihmisen olemassaolon kysymykseen.

Leppäsen kirjaa voi pitää naiivina, yhtä lailla kuin Rilken tekstejä, mutta toisaalta naiiviudessa voi yhtä lailla nähdä viisauden ”oppia pois” sellaisia asioita, jotka tarkemmin ajatellen eivät pidä paikkaansa.

Leppäsen kirjan päähenkilö on ”nuori kapinallinen”, joka suhtautuu ivalllisesti esimerkiksi siihen, että hyvinpukeutunut vanhempi rouvashenkilön ihastelee tuttavalleen käyntiään oopperassa:

hyviltä ja kalliilta paikoilta:
arvatenkaan ei itse esityksen takia,
vaan siitä myöhemmin kertoakseen.

Kertojan vihaisuus kumpuaa kärsimyksen ongelmasta, siitä että ihmisten kärsimyksestä ei pääse eroon:

Eivät ihmiset olleet kyvyttömiä havaitsemaan toistensa kärsimystä.
Turmelusta, sotaa ja väkivaltaa kaikki kaipasivat,
muistuttamaan siitä että olivat elossa.

Jonkinlaisen kujanjuoksun kautta – ja alkoholilla on paljon osuutta asiaan – päähenkilö löytää uusia näkökulmia elämiseen:

Ihmisyytensä hyväksymistä ja yksinkertaista elämän elämistä sen
                 itsensä takia.
Ei minkään asian tai päämäärän takia,
vaan rakkautta ja intohimoa jatkaa sitä mikä oli tässä ja nyt,
sen itsensä takia, ilman minkäänlaista teeskentelyä.
 
Ilman turmeltuneita ja tunneriippuvaisia ihmissuhteita,
ilman tyhjiä ideologioita ja typeriä tekosyitä,
 
todellista ja puhdasta rakkautta elämään itseensä,
joka kesti mitä tahansa,
josta riitti rakkautta aina ja vain siihen mitä oli.

No, pidinkö tästä kirjasta? Kyllä – vaikka olin jättää se lukematta. Tartuin kirjaan pariin otteeseen, ja laitoin sen aina syrjään. Mutta lopulta luin kirjan läpi.

Kirjassa on turhaa monisanaisuutta ja lavertelua, mutta ehkä tämä monisanaisuus ja lavertelu saa kirjan tuntumaan aidolta, kuin siinä olisi proosan ja runon sijasta kappale elämää.

Ehkä tähän loppuun sopii vielä lainaus Rilken teoksesta Kirjeitä nuorelle runoilijalle: "[K]oko voimallani tahtoisin pyytää, että pysyisitte sydämessänne kärsivällisenä jos ette heti löydä ratkaisuja, rakastaisitte kysymyksiä sinänsä kuin lukittuja huoneita tai kuin kirjoja joiden kielestä ette saa selvää. Suotta peräätte nyt vastauksia, joita Teille ei voida antaa, koska ette ole voinut niitä elää. Kaikki on elettävä, siitä on kyse. Eläkää kysymykset."