Euroopan kylmin talvi

Jotta olisin uskottava runojen arvioitsija, pitäisi tässä heittää peliin joitakin termejä kuten post-post-jotakin ja niin edelleen. Mutta ei, puhun vain siitä millaisia ajatuksia tämä kokoelma herätti.

Ja kyllä se herättikin, Irina Javnen runokokoelma Euroopan kylmin talvi (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8804-1). Joskus tuntui että näissä runoissa ei kyllä ole päätä ei häntää, mutta samalla käynnistyi päänupissa niin kummallisia tuntemuksia, että kyllä näissä jotakin on, jotain sellaista jota en kylläkään osaa sanoiksi pukea.

Joissakin runoissa on sanoihin perustuvaa rytmiä, toistoa, samoja teemoja, mutta jotenkin niissä on piilossa jotain sellaista mitä vain sanoja tuijottamalla ei selväksi saa, jotain sellaista jossa ihminen tuntee luiskahtavansa johonkin koloon sanojen tuolla puolen.

Tai ikään kuin maailmassa olisi reikä, ja siitä saa nopeasti kurkistettua nopeasti ohi vilahtavaan todellisuuteen ennen kuin reikä taas sulkeutuu.

Javne viittaa muutamaan otteeseen Kafkaan, eikä mitenkään positiiviseen sävyyn, mutta jotain Kafkaan osoittelevaa näissä runojen asetelmissa on, tai ehkä Kafkasta eroon pyrkivää.

Otan tähän yhden näytteen, vähän epätyypillisen, koska tämä ei ole proosarunon oloista niin kuin valtaosa kokoelman runoista, mutta minua tämä puhutteli:

Löytää tämä maa
sen punaiset multaan kaivetut purret
ja kaikki ne kielet
joita joku luuli kiviksi

No, otetaan vielä toinen näyte, tyypillisempi:

Tulen ulos Kafka-museosta. Lukitsin itseni siellä vessaan, jätin sinne
hämähäkin, käärmeen, kärpäspaperia ja omenan, tulin sieltä ulos neljännen
miehen kanssa. Ja hän on kevyt kuin lapsi, raskas kuin äiti. Hän kasaa
harteilleni kivistä linnan, enkä minä enää lennä pois, leppäkerttu.