Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti maagista realismia tarjoilevan romaanin Jyväskylästä, joka toimii fantastisen tarinan elokuvallisina kulisseina: Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010; ISBN 978-951-796-645-0). Tämä jos joku on kirja, joka tulisi lukea paikan päällä, ja niinpä luinkin romaania Jyväskylässä käydessäni.
Heti alkuun on sanottava, että pidin romaanissa erityisesti niistä kohdista, joissa maagisuus ja tulkinnanvaraisuus olivat vahvoilla, joissa tekstiä pystyi lukemaan kahdella tavalla, arkisella ja maagisella.
Varsinkin kirjan alkupuoli lapsuuden kuvauksineen oli hienoa tekstiä, siitä kävi ilmi lapsen suhde reaalimaailmaan, tai pikemminkin suhteen puute, sillä lapsena mikä tahansa voi olla mahdollista, miksei sitten salakäytävät Jyväskylän harjun kupeessa.
Ja myöskin kertomus siitä, miten salakäytävissä kulkiessa aika ikään kuin lakkasi olemasta, samaten ihmisen persoona ikään kuin levisi irralleen ympäristöön toi mieleen jotain olennaista lapsuudesta, siitä miten kello ei rytmittänyt vuorokautta ja miten lapsen mieli on vähemmän kiinteä, ikään kuin diffuusisti osa ympäröivää maailmaa.
Eikä kovin huonosti toimi myöskään tarina nuoruudenrakkaudesta ja siitä, mitä jälleentapaaminen monien vuosien jälkeen saa aikaan. Elokuva-teema toimii myös mainiosti, ja myös tukee kirjan kerronallisia valintoja.
Mutta kovin paljon en pitänyt sitten niistä osista kirjaa, jotka muistuttivat pikemminkin kovaksikeitettyä jännäriä, jossa pahoinpidellään, murhataan ja uhkaillaan. Kyllähän ne tarinaan sinänsä istuivat, mutta jotenkin päälleliimatulta osa näistä juonenkäänteistä tuntui.
Mutta hieno romaani tässä kuitenkin on kyseessä, ja sekin on myönnettävä että Jyväskylää tuli katsottua vähän toisella silmällä kirjan lukemisen takia. Enkä kaupungissa jotain maagista on, vaikka osa siitä onkin peittynyt kammottavien uusien rakennusprojektien alle.
Ja vielä tämä lienee todettava: "Teoksesta on painettu kaksi versiota, joiden loppuratkaisut poikkeavat toisistaan, eikä lukija voi tietää, kumman loppuratkaisun hän on käsiinsä saanut." Minulle sattui blanc-versio tarinan lopusta, ja pidin siitä kyllä enemmän kuin rouge-versiosta jonka netistä luin.
PS. Julkaisin muutaman valokuvan Jyväskylästä myös Light Scrape -blogissani.
Tekstit
call it madness
1 tunti sitten
2 kommenttia:
Koin kirjan aika samalla tavalla: alku ja lapsuuskuvaukset olivat hyviä, mutta noin puolenvälin jälkeen juoni alkoi ottaa makuuni liikaa kierroksia. Blanche-versiosta tykkäsin minäkin enemmän.
@Maria: Ehkä se vain on niin että kirjan teemanakin oleva "elokuvallisuus" on saanut aikaan sen, että kirjoissa täytyy olla rytinää ja erikoistehosteita, että vain sellaiset kirjat myyvät jotka iskevät valmiiksi sulateltuina suupaloina suoraan ihmisen elämyskoneistoon. Ja kuitenkin tässäkin kirjassa arvokkaimmalta tuntui se kaikki muu, se mikä oli vaarassa hautautua tämän efektimassan alle.
Lähetä kommentti