Jukebox

Åke Edwardsonin romaani kertoo 1960-luvun Ruotsista, mutta se voisi yhtä lailla kertoa myös Suomesta, ehkä muutamaa vuotta myöhemmin: Jukebox (Norstedt, 2003; ISBN 91-1-301237-1). Luin romaanin ruotsinkielisenä, mutta se on ilmestynyt myös suomeksi, samannimisenä.

Edwardson sai kirjasta Årets författare -palkinnon, ja ansaitusti. Kirjailijana Edwardson on parhaiten tunnettu Erik Winter -dekkareista, mutta hän on kunnostautunut myös muunlaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ennen tätä kirjaa luin Edwardsonilta romaanin Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi, josta suuresti pidin, ja tämä Jukebox on samaa tasoa, ja tunnelmassakin on jotain samaa, ihmisyyttä syvällisesti ymmärtävää, mietiskelevää.

Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi kertoi lapsen kuolemaa surevista vanhemmista. Jukebox puolestaan kertoo yksin elävästä Johnny Bergmanista, joka täytää 35 vuotta, vuosi on 1964.

Johnny on kiertänyt ympäri maata yli kymmenen vuotta korjaten levyautomaatteja, jukeboxeja. Mutta nämä aikansa tekniset ihmelaitteet alkavat olla historiaa, kun radiokanavilla on yhä enemmän musiikkiohjelmia ja koteihin hankitaan levysoittimia.

Romaani kuvaa menneeseen aikaan tarrautunutta Johnnyä, jolle Elvis, jukeboxit ja amerikkalaiset autot ovat kaikki kaikessa. Ruotsi on muuttumassa toisenlaiseksi, eikä mikään tunnu säilyvän ennallaan. Kirjan takakannessa sanotaan Johnnystä, että hän on "en mjuk hårding med mörk bakgrund", mikä viittaa lapsuuteen ja uhkaavaan alkoholismiin. Lapsena Johnny joutui lastenkotiin ja sijaisperheisiin, samaten kuin isoveli, joka sittemmin katosi kuvioista.

Nyt Johnny pyörii vanhan tyttöystävänsä Elisabethin ympärillä ja ystävystyy tämän pojan Lennartin kanssa. Välillä Johnny saa yöpyä Elisabethin sohvalla, ja samalla hän opettaa Lennartille uimahyppyjä, jalkapalloa ja musiikkia. Olisiko mahdollista, että tästä syntyisi perhe ja voisiko tätä elämää kutsua rakkaudeksi?

Edwardsonin romaani on melankolinen, yksinäinen mies etsii selkeyttä elämäänsä, mutta samalla kirjan kielessä on jotain tavattoman kirkasta ja selkeää. Ilman dramatiikkaa ja osoittelemista Edwardson kuvaa kokonaista aikakautta, ja pohtii samalla ihmisen suurta kysymystä: Miksi minua tarvitaan? Mitä minä tarvitsen?

Elviksestä saa kirjassa aimo annoksen, turhia krumeluureja välttäen: "Mannen petade i ett mynt. Boxen knirkade och knarkade och riste igång. En akustisk gitarr, en akustisk bas, en röst: Well, that's all right, mama, that's all right for you."

Tekstissä ei ole mitään ihmeellistä, ei minkäänlaisia erikoistehosteita, mutta jotenkin näiltä sivuilta nousee sellainen autenttisuuden tunnelma, että aika ajoin tuntui selkärangassa kylmiä väreitä: "Elisabeth nickade utan att säga något. Hon verkade ha blicken fäst högt på himlen. Ett litet nät av svalor rörde sig däruppe. Det vackra vädret skulle hålla i sig tills i morgon när sommaren var över."

Jotain suomalaiseen sieluun iskevää tässä kirjassa on, sellaista joka saa tuntemaan että mitä tahansa elämässä vastaan tuleekaan, se ei ole arvotonta.