Iloisen lehmän runot

Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjoittanut hämmentävän runokokoelman, josta löysin paitsi terävää sanan käyttöä myös tummahkoa huumoria. Lehmistä on kyse, ja samalla ihmisistä, eikä vain suhteessa lehmiin - vaan ihmisistä lehminä: Iloisen lehmän runot (WSOY, 2009; 2. painos 2010; ISBN 978-951-0-35620-3).

Tummia sävyjä, niitä löytyy, mutta niistä löytää myös ihmisen itsensä vaikka lehmistä puhutaan (jouduin tässä muuttamaan runon rivitystä palstan kapeudesta johtuen):

Kun törröluinen vasikka huutaa äitiä, hoetaan:
                Sinä perkele syöt, syöt tai kuolet.
Kun sinä olet aikuinen, kyllä minä sinulle annan selkään, 
                jos et nyt tottele.
Kesän aluksi viedään päin sähkölankaa, sillä lailla tutustuu vapauteen.

Ja vielä toinen ote:

Minua mietityttää rakkaus joka kestäisi kaiken.
Millainen rakkaus se olisi,
siipensä menettänyt lintu
joka syötetään pulleaksi.
Pienellä valkoisella lehmällä on mielessä muuta:
se haluaisi antaa lypsäjälle suuta.

Riemastutti, hämmästytti, sai melkein hien pintaan tämä runous.