Tässä on valo

Johanna Venhon runokokoelmalle oli joku antanut vain kaksi tähteä Helmet-järjestelmässä. Olen kyllä toista mieltä, sillä vaikka runoilijan viesti tuntuu paikoin hautautuvan tekstikerrosten alle, sisältää kirja myös iskevää ja oivaltavaa runoutta: Tässä on valo (WSOY, 2009; ISBN 978-951-0-35110-9).

Kirjassa on sekä proosarunoa että perinteisempään tapaan ladottua runoa, tosin näiden eroa on joskus vaikea käytännössä nähdä. Jonkin verran askarrutti, kuka on runojen Valo; lapseksi tämän hahmon voi tulkita, mutta muunkinlaiset tulkinnat ovat mahdollisia.

Runojen voisi sanoa kuvaavan aikuisen katsetta lapsen kokemusmaailman suuntaan, joskus ehkä toisinkin päin. Teemana tuntuu olevan lapsen vanhemman kokemus siitä, voiko lasta suojella elämältä, tai pitäisikö suojella, tai pikemminkin ajatus siitä että mustelmia, kompastumisia ja kaikenlaista kolhua elämä tarjoaa; aikuinen ihminen tämän tietää, lapsi on vielä tätä oppimassa.

Jos nyt jokin arvio teokselle pitäisi antaa viiden tähden asteikolla, antaisin neljä tähteä. Epätasaisuutta on, harhailemista myös, mutta toisaalta myös sanottavaa tuntuu runoilijalla olevan yllin kyllin.

Kirjan takakannessa on ote runosta, hiukan eri muodossa kuin runossa itsessään, se sopii tähän lainattavaksi:

Me olemme aikuiset, emme uskalla
koskettaa toisiamme sillä sulat ovat harvassa.
En minä sinua rakasta
enempää kuin koko maailmaa.
Sanomatonta hellyyttä vain: siellä kaukana
liikutat minua. Silitän käsivarttasi 
ja menen sopukkaan, simpukkaan, 
selviydy, kirjoita joskus,
yhtä Valoa voin hetken hengissä pitää.