Zen ja luovuus - kehittyminen taiteen polulla

Tästä kirjasta olin kahta vastakkaista mieltä: John Daido Loorin teos Zen ja luovuus - kehittyminen taiteen polulla (Basam Books, 2008). Toisaalta kiehtoi Loorin henkilökohtainen kehitystarina zenin tiellä. Toisaalta en voinut olla näkemättä kaikessa tässä jonkinlaista paradoksaalista itsekkyyttä. Mietiskely, retriitit ja kaikki sen semmoinen kun tuntuivat olevan ikään kuin todellisen maailman kieltämistä, vaikka juuri päinvastaista väitetään.

No, ehkä tämä on yksi niistä zeniin liittyvistä sisäisistä paradokseista.

Luin Loorin kirjan luettuani ensin Jaron Lanierin kirjan Et ole koje: Manifesti. Jännällä tavalla nämä kirjat kytkeytyvät toisiinsa, mutta samalla myös kyseenalaistavat toisensa. Zenin tie ja Lanierin tie ovat kuin reittejä samaan kohteeseen, mutta aivan eri suunnista ja samalla myös hiukan kyseenalaistaen toisen suunnan sisimmäistä merkitystä.

Siinä missä Lanier haluaa eroon epäinhimillisestä tekniikasta ja kohti ihmisten avointa kohtaamista - ihminen kohtaamassa ihmistä - Loori pyrkii zen-mietiskelyn avulla löytämään olennaisen, mutta ehkä samalla tulee myös sulkeneeksi pois jotain olennaista.

Mutta mikä minä olen tästä asiasta mitään sanomaan, kun en ole koskaan mietiskelyä harrastanut. Hyvin henkilökohtainen esitys zen-aihepiiristä tämä kirja joka tapauksessa on, ja vaikkakin tarinassa on kohtia jotka pahasti särähtävät luonnontieteellisen maailmankuvan näkökulmasta (esimerkiksi iänikuinen kvanttimekaniikan esille tuonti holistisena teoriana), ei kokonaisuus ole hassumpi.

Se mikä itseni tämän kirjan ääreen houkutti, oli se että Loori ajautui zenin pariin valokuvauksen kautta (Minor Whiten kurssi jne.). Oli mielenkiintoista nähdä miten zenissä taide nähdään yhtenä tapana päästä kiinni olennaiseen, kurkistaa sanojen taakse. Loorin lähestymistapa valokuvaukseen ei sinänsä metodina houkutellut, mutta mielenkiintoinen se oli.

Ja ennen kaikkea: tässä zen-tarinassa on kyse ihmisistä. Onko siinä paradoksi?