Pölkky

Mikko Rimmisen romaani sai välillä raivon partaalle: jatkuuko tätä haahuilua vielä pitkäänkin? Ja melkein samaan syssyyn tuntui siltä, että näin hienoa kieltä voisi lukea loputtomiin: Pölkky (Teos, 2007; ISBN 978-951-851-124-6).

Pölkky kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka saapuu yöllä Helsinkiin ja saa hoidettavakseen Kaisaniemessä olevan luistinradan jäädyttämisen. Kertoja pyörittelee tästä asetelmasta kummallisen tarinan, jossa otetaan kantaa vaikka mihin asioihin, ikään kuin (ja juurikin) miehen tarina olisi vain tekosyy lähteä jaarittelemaan niitä näitä.

Eikä Rimminen jätä hyödyntämättä tätäkin asetelmaa: "[O]nhan tunnettua että käyttökelpoiset romaanihenkilöt ovat käyneet siinä mitassa harvinaisiksi, että näiden kintereillä noljakoi alituiseen koko joukko tarinankipeitä kertojia vaanimassa tilaisuutta tarttua toimeen."

Rimmisen huumori on jotensakin vinoa, ja jotenkin hän kerta kerran jälkeen löytää näkökulmia joissa maailma näyttää venähtäneen tavalla tai toisella: "[H]änen katsantokulmastaan näytti poika oikeastaan niin pieneltä, että hiekassa olisi yhtä hyvin voinut törröttää tatti tai, lähinnä johtuen pojan olemusta leimaavasta terhakkaalla tavalla vakavoituneesta yleisilmeestä, jokin muu kiinteämaltoinen sieni."

Aika ajoin koin olevani tavattoman väsynyt polveilevaan kerrontaan ja temppuiluun sanomisen kanssa. Suurimman osan aikaa kertojalla tuntui olevan aikaa vaikka minkälaiseen pohdintaan, kunnes taas hypättiin päähenkilön toimiin kiinni sekunnintarkasti asiasta raportoiden.

Mutta kyllä tämä romaani toimii, barokkisuudestaan huolimatta. Ja vaikka joku voisi pitää romaania hyvin pitkäksi venytettynä vitsinä, kyllä tässä jotain olennaista on, kun vain keksisi vielä mitä.