Jacques-Henri Lartigue

Kirjan nimi ja tekijän nimi ovat tässä samat, sillä kyse on valokuvaajasta ja hänen valokuvistaan: Jacques-Henri Lartigue (Pantheon, 1986; ISBN 0-394-74781-X).

Lartigue aloitti valokuvauksen seitsemänvuotiaana, ja kuvasi lähinnä oman varakkaan perhepiirinsä elämää, muun muassa vapaa-aikaa ja urheilukilpailuja. Hänestä tuli taituri, varsinkin silloin kun hän käytti kevyttä mukana helposti kuljetettavaa kameraa ja sommitteli sen avulla valokuvia, jotka tuntuvat samalla kertaa sekä spontaaneilta että yksityiskohtaisen tarkkaan harkituilta.

Näissä valokuvissa on jotain kummallista, ehkä voisi sanoa "näsäviisasta", tai oikeastaan niitä voisi sanoa viisaiksi. Selittämättömän kierolla tavalla nämä valokuvat pureutuvat tajuntaan ja jäävät askarruttamaan, niin että niitä on katsottava uudestaan ja uudestaan.

Tämä teos ei ehkä sisällä kaikkia Lartiguen parhaita tai parhaiten tunnettuja valokuvia, mutta kokoelma on kiinnostava koska se kertoo miten Lartigue kehittyi valokuvaajana.

Jo nuorena Lartigue oli hyvin perillä valokuvauksen tekniikasta, ja esimerkiksi tarkentaminen oikealle etäisyydelle vaati suurta taitoa:

Far from dodging the difficult problem of space, Lartigue made it the center of his concerns, displaying a surprising perfectionism. Speaking about one of the walks in the Bois de Boulogne, he writes in his journal, "It's there that I am on the lookout, sitting in a wrought-iron chair, my camera already focused. Dístance: 4-5 meters; speed: curtain opening: 4mm. Diaphragm: that depends on what side 'she' will come from. I can judge distance at a glance. What is not so easy is to position myself exactly at the right spot so 'she' takes a step forward just at the moment when the focus setting is perfect." Estimating distance, calculating light and depth of field, and especially putting himself in the right place - all these actions, repeated thousands of times over from the time he was a child, sharpened and strengthened the young man's depth perception. What is striking about him is the extremely lively attention he gave to movements and their drollery. He had an intuitive sense of at the most shooting precise moment of the gesture. The acrobatic positions he assumed audaciously competed with what he was photographing - lying on his stomach in a high bed of gravel to get Zissou's wagon taking a turn, jumping from a chair at Rouzat in a jackknife. Asking oneself where the photographer was when he took the shot adds another dimension of humor to the picture.