Digimaailman juurakko: The Second Economy

W. Brian Arthur on kirjoittanut pamfletin "The Second Economy" digitalisoituvasta maailmasta, siitä että suuri muutos tapahtuu piilossa, taustalla, mutta on yhteiskunnalle yhtä dramaattinen kuin rautatieverkoston rakentaminen aikoinaan. Arthurin ajattelu herättää paljon kiinnostusta Suomessakin. Alunperin teksti ilmestyi McKinsey Quartely -julkaisussa lokakuussa 2011.



Arthur käyttää tekstissään vertauskuvana haapaa. Vertauskuvan olennainen idea on luettavissa metsähaapaa käsittelevältä Wikipedia-sivulta: ”Haavan juurakko saattaa olla jopa tuhansia vuosia vanha, vaikka yksittäiset puut elävät harvoin yli sataa vuotta. Kun vanhat rungot kuolevat, juurakosta nousee esiin uusia. Haavat selviytyvätkin metsäpaloista hyvin, sillä liekit ja niiden kuumuus eivät yllä maanalaisiin osiin. Näin haavat muodostavat jatkuvasti kasvavia yhdyskuntia, jotka saattavat peittää jopa useiden hehtaarien alan.”

Yhtä hyvin vertauksen kohteena olisi voinut käyttää sienen maanalaista osaa ja maanpäällistä itiöemää, mutta ehkä haapa on sopivan sympaattinen esimerkki, ja kyllähän tässä jotain ideaa saattaa olla, siinä että digitaalisessa taloudessa se olennainen muutos tapahtuu pinnan alla piilossa olevassa infrastruktuurissa.

Mutta kuten yleensäkin, kun tietotekniikassa (tai talouskysymyksissä) haetaan vertauskohtia bio- ja ympäristötieteistä, ei homma ihan toimi loppuun saakka ajateltuna, ja niin on tässäkin kun Arthur hehkuttaa digitaalisen maailman ylemmyyttä: "The metaphor isn’t perfect: this emerging second-economy root system is more complicated than any aspen system, since it’s also making new connections and new configurations on the fly."

Väittäisin että Arthur ei ihan tiedä mistä puhuu, sillä kyllä haavan juurakko on aikamoisen monimutkainen systeemi ja nimenomaan kykenevä mukautumaan ympäristössä tapahtuviin muutoksiin.

Digitaalista maoismia on aika lailla Arthurin teeseissä, uskoa siihen että eksponentiaaliselta näyttävä tietokonetekniikan kehitys on olennaisesti vallankumouksellista, että määrällinen kehitys tuottaa myös laadullista kehitystä. Tämän ajatuksen voi kyseenalaistaa esimerkiksi pohtimalla sitä, missä määrin tietotekniikka on parantanut toimintaa vaikkapa terveydenhuollossa.

Mutta sinänsä Arthur tuntuu olevan jonkin olennaisen asian jäljillä kuvatessaan sitä mitä tapahtuu kun laitan luottokorttini lentokentän paikanvarausautomaattiin: "The moment the card goes in, you are starting a huge conversation conducted entirely among machines. Once your name is recognized, computers are checking your flight status with the airlines, your past travel history, your name with the TSA1 (and possibly also with the National Security Agency). They are checking your seat choice, your frequent-flier status, and your access to lounges. This unseen, underground conversation is happening among multiple servers talking to other servers, talking to satellites that are talking to computers (possibly in London, where you’re going), and checking with passport control, with foreign immigration,
with ongoing connecting flights. And to make sure the aircraft’s weight distribution is fine, the machines are also starting to adjust the passenger count and seating according to whether the fuselage is loaded more heavily at the front or back."

Eräs kollegani pohdiskeli tätä ajatusta seuraavasti:

Oikeasti tärkeää ovat prosessien muutokset, ja se kuka hallitsee ja miten syntyviä uusia prosesseja.

Taloushan perustuu "avoimeen tuotteeseen", kaikkien mahdollisuuteen tuottaa fyysisiä tavaroita markkinoille, joista toiset voivat niitä hyödyntää. Avoimen datan ideologia on usein kuin tämän transformaatio sähköiseen muotoon. Itse prosessit eivät muutu.

Aito digitalisoituminen on sama kuin pörssien sähköinen kaupankäynti: transaktiot tapahtuvat ennalta sovittujen sääntöjen perusteella, osaaminen ja ymmärrys miten asiat toimivat on oleellisinta. Tärkeää ei ole kuka "avaa" osakkeensa myyntiin, vaan se miten hallitaan tapahtumaa.

Mutta tätä olennaista ideaa varjostaa pamfletin harvinaisen heikko evidenssipuoli, se että käsien heiluttelulla yritetään vakuuttaa lukija muutoksen suuruudesta ja merkityksestä ilman mitään varsinaista todistusaineistoa.

Harvoin olen lukenut näin heikkoa argumentaatiota: ”Assume, then, that in the long term the second economy will be responsible for roughly a 2.4 percent annual increase in the productivity of the overall economy. If we hold the labor force constant, this means output grows at this rate, too. An economy that grows at 2.4 percent doubles every 30 years; so if things continue, in 2025 the second economy will be as large as the 1995 physical economy. The precise figures here can be disputed, but that misses the point. What’s important is that the second economy is not a small add-on to the physical economy. In two to three decades, it will surpass the physical economy in size.”

Tässä yritetään luoda uskoa eksponentiaalisen kasvun väistämättömyyteen, mutta kyse on väitteestä jolle ei anneta historiallista evidenssiä eikä varsinkaan motivoida miten asia voisi toimia näin pitkällä tähtäimellä. Kuten kovin usein tapahtuu taloustieteellisessä argumentoinnissa, Arthur unohtaa sekä faktapohjaisen argumentoinnin että rajallisen maailman rajalliset resurssit, siis kasvun rajat.

Arthurin tekstissä iso osa argumentaatiosta perustuu väitteisiin, jotka ovat laadullisia, ja vaikka niissä tuntuu olevan järkeä, siis ajattelussa joka kehottaa kiinnittämään huomiota digitalisoituvan maailman perusinfrastruktuuriin, sen kykyyn mahdollistaa uudenlaisten asioiden tapahtuminen, on päätöksiä vaikea lähteä perustelemaan näin löyhältä pohjalta.

Mutta ajateltavaa, sitä pamfletista silti löytyy, kun vain malttaa myös kyseenalaistaa väitteiden universaalisuuden ja pitää mielessään niin kasvun rajat kuin prosessien muuttumisen hitauden.