Kirjasta sanotaan: "Vellum on huumaava mestariteos... Hal Duncanin fraktaaliromaani räjäyttää lukijan tajunnan." Romaani Vellum: Kaikkeuden kirja 1 sai Suomessa 2010 Tähtivaeltaja-palkinnon, joten ei kai se huono voi olla? Vai voiko?
Duncanin idea kirjan pohjalla on omaperäinen, ja hän on myös tukenut kirjan omaperäisyyttä omilla esiintymisillään, luomalla itsestään kirjailijana brändiä erikoislaatuisena hahmona, joka ei aristele laittaa itseään likoon arkojenkaan asioiden suhteen.
Mutta. Omaperäisyys ei riitä kun kertomus pirstoutuu muodottomiksi palasiksi. HS:n Toni Jerrman kehuu Duncanin tyyliä, mutta minusta kirjailija olisi saanut työstää teostaan vähän valmiimmaksi. Nyt siitä noin puolet on tyhjäkäyntiä ja toinen puoli formaattimaista kohellusta, ajasta ja paikasta ja maailmasta ja olemisen muodosta toiseen.
Joku parempi - tai kokeneempi - kirjoittaja olisi saanut näistä ajatuksista ja aineksista aikaan paljon paremman kirjan kolmasosalla sivumäärästä. Mutta tällaisena teos täytyy lukea ja arvioida.
Tai toisaalta - tarvitseeko? Itse selailin teoksen huonosti kirjoitetut ja tarinan kannalta lähinnä rönsyiksi luettavat osat läpi, jolloin luettavaa jäi jäljelle mukavan vähän. Itse asiassa tämä selailu ja paikasta toiseen hyppiminen luultavasti teki lukukokemuksesta paremman, "fraktaalisemman". Enkä usko että hirveästi väärää kuvaa teoksesta sain.
Tekstit
a compassionate ear
11 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti