Mitä koira näki?

Malcolm Gladwellin kirja What the Dog Saw: And Other Adventures on täynnä yllätyksiä - kirja "pienistä neroista" jotka muuttivat maailmaa (tai yrittivät muuttaa) ja tekivät siitä sen näköisen kuin se tänään on.

Otetaanpa aiheeksi vaikka ketsuppi, josta luulisi olevan vaikea kirjoittaa mitään kovin kiinnostavaa tai syvällistä. Mutta Gladwellin tarina ketsupin pulmallisuudesta on loista, essee vailla vertaa.

Tässä välissä pitänee todeta, että on hiukan vaikea määrittää mitä kirjoitukset oikeastaan ovat - ja mikä Gladwell on. Onko kyse journalismista? Tavallaan - mutta Gladwell menee paljon ohi sen mitä yleensä lehdissä julkaistaan. Onko kyse esseistiikasta? Mitä suurimmassa määrin, mutta toisaalta jutut eivät kehkeydy kirjoittajan ympärille kuten esseissä usein, vaan kirjoittaja on taustalla, lähes näkymättömissä.

Mutta palataan ketsuppiin. Ketsupin ongelman voisi määritellä näin: miksi ketsuppia on vain yhtä lajia? Ajatellaan vaikkapa kaupan sinappihyllyä: tarjontaa löytyy kaikkiin makuihin, ja kaikille kaiketi löytyy myös ostajia. Mutta miksi ketsupissa jyllää yksi laji, eikä muiden vaihtoehtojen ole juuri mahdollista saada jalansijaa?

Gladwell etsii ratkaisua niin markkinoinnista, eri valmistajien markkina-asemista kuin ketsupin kemiallisesta koostumuksesta. Ja tältä jälkimmäiseltä linjalta löytyy vastaus: ketsuppi on tuote joka iskee täydeltä laidalta kaikkiin kielessä oleviin reseptoreihin, sillä se sisältää täysimääräisenä kaikki viisi perusmakua: makea, hapan, suolainen, karvas ja umami. Jos jotain näistä muuttaa - esimerkiksi lisää makeutta - putoavat muiden vaikutukset, jolloin kokonaisuudessaan ketsuppi menettää ketsuppiuttaan eikä houkuttele enää samalla tavain. Useimmissa muissa tuotteissa on toisin: ihmiset jakaantuvat useisiin kategorioihin preferenssiensä mukaan, mutta ketsuppi on ketsuppia.

Gladwell käsittelee kirjassaan monenlaisia aiheita. Tekstin on alunperin julkaistu The New Yorker -lehdessä, joka on tunnettu laadukkaasta journalismistaan. Ja Gladwell osoittaa olevansa ensiluokkainen kirjoittaja. Mutta onko hänen tapaisensa kirjoittaminen "uutisia", "journalismia" vai "taidetta"?

Tätä Gladwell pohtii tapauksessa, jossa näytelmäkirjailija Bryony Lavery lainaa suoraan kohtia hänen kirjoittamastaan lehtijutusta. Gladwellin oma näkemys on, että näytelmä on itsenäinen taideteos eikä lainaaminen ollut haitaksi, ja kirjoittaa hyvin positiivisen luonnekuvan kyseisen näytelmän kirjoittajasta.

Entä muuta? No, Enronin tapaus on kiehtova, ja Gladwell tuo aiheeseen tärkeän perspektiivin: kun yritykset hyödyntävät hyvin monimutkaisia taloudellisia instrumentteja, jopa siinä määrin etteivät enää itsekään ole selvillä riskeistä, missä määrin tietty yksittäinen yritys on syypää ongelmiin? Samaan aihepiiriin liittyy myös riskitekijöiden vaikea arviointi. Tähän liittyen Gladwell esittää mainion luonnekuvan sijoitusekspertti Nassim Nicholas Talebista, jonka sittemmin julkaisema kirja Musta joutsen nousi myyntimenestykseksi.

Eikä voi myöskään unohtaa, miten Gladwell käsittelee hiusten värjäystä, katolisen kirkon asennetta ehkäisyyn, koiran kouluttamista, rintasyövän havainnointia (ja samalla Irakin joukkotuhoaseiden problematiikkaa) - ja niin edelleen.

Yksi keskeinen teema Gladwellille tuntuu olevan johtamiskulttuuri erilaisissa organisaatioissa - Englannin ja USA:n merivoimien toiminta saksalaisten sukellusveneiden torjunnassa, Rooseveltin tapa johtaa, Enronin tähtikulttuuri jne. Gladwellin viesti on, että hyvässä johtamiskulttuurissa ei nosteta yksittäisiä henkilöitä tähdiksi vaan systeemi on tähti ja sallii näkemysten tehokkaan yhteen sovittamisen - ja kannustaa yhteistoimintaan.

Kertakaikkisen kiehtova kirja. SK ++.