Italo Calvinon Paroni puussa on yksi Keltaisessa kirjastossa julkaistuista mestariteoksista. Olen lukenut Calvinoa aiemminkin - reilut 25 vuotta sitten - ja nyt muistui mieleeni hänen tapansa kirjoittaa, valottaa arkipäivää epätavallisuuden avulla.
Jossain mielessä Calvino on samoilla kirjallisilla linjoilla kuin Saramago; edeltävistä kirjailijoista vertailukohdaksi voi nostaa Gogolin ja Kafkan, tosin ilman näiden kirjailijoiden tekstin ajoittain läpitunkevaa outoutta. Calvino on enemmän jalat maassa - tässäkin teoksessa.
Romaanin paroni kieltäytyy kaksitoistavuotiaani syömästä etanoita perheen ruokapöydässä, kiipeää puuhun eikä koskaan enää laskeudu maan pinnalle. Tästä lähtökohdasta Calvino kirjoittaa tarinaa uskomattomasta ihmisestä, mutta saa kaiken tuntumaan aivan uskottavalta, pienimpiä yksityiskohtia ja suurimpia seikkailuja myöten.
Puusta puuhun liikkuvalla paronilla on valintansa johdosta vähemmän vapautta kuin meillä muilla - vai olisiko sittenkin enemmän? Tämä on teoksen keskeinen kysymys: missä määrin ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja missä määrin voi olla oma itsensä, kuinka kummallinen itse valittu kohtalo sitten onkaan.
Kertakaikkisen hieno teos - osa hienoutta johtuu ehkä siitäkin, että suomentaja on Pentti Saarikoski, ja hän tuo tekstiin syvyyttä joka ehkä toiselta kääntäjältä olisi jäänyt uupumaan.
Tekstit
a compassionate ear
11 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti