Oikukas kuolema

Olen edelleen jatkanut Saramagon lukemista, nyt teoksella Oikukas kuolema (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 2008).

Ensin pari sanaa suomennoksesta: ensiluokkaista työtä jälleen kerran. Kirjalaisen taito kääntäjänä on huima, monet ilmaisut tuntuvat istuvan suomen kieleen luonnollisesti vaikka kyse on portugalilaisista sananlaskuista ja sen sellaisista.

"Seuraavana päivänä kukaan ei kuollut." Saramago leikittelee ajatuksella, mitä tapahtuu jos ihmisten kuoleminen lakkaa, eikä kukaan kuole päiviin, viikkoihin tai kuukausiin. Romaani on Saramagon omaleimaisen huumorin värittämää yhteiskuntasatiiria, tällä kertaa ehkä vähemmän monimutkainen kuin yleensä - tai parempi olisi ehkä sanoa että teos on "suoraviivainen" kuten päähenkilökin, tuoni (ja tuoni nimenomaan pienellä alkukirjaimella).

Saramagon teoksia voisi sanoa polveilevaksi jaaritteluksi, elleivät ne olisi niin nerokkaita ja lukemaan houkuttelevia. On ihme miten helpon oloiselta Saramagon kirjoittaminen (ja lukeminen) tuntuu, vaikka hän käsittelee teoksissa hyvin vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti sitä mitä valtiolle ja yhteiskunnalle tapahtuu äkillisessä katastrofitilanteessa.

Sillä katastrofi se on jos kuoleminen äkkiä loppuu, eikä kestä kauan kun sekä sotavoimat että rikolliset ("maphia") ovat kädet täynnä työtä asian kimpussa. Sairaalat täyttyvät henkihieverissä olevista, vanhainkodit ovat tupaten täynnä koska "luonnollista poistumaa" ei enää ole, ja niin edelleen.

Ja tietyssä mielessähän tätä tulevaisuutta kohti ollaan menossa Suomessakin, "eläkepommin" ja yhä enemmän ikääntyvän väestön myötä, joten Saramago tarttuu todelliseen yhteiskunnalliseen teemaan mutta hyvin omaperäiseen tyyliin.

Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, ellei tuonta sellaiseksi lasketa, ja sivuhenkilötkin ovat luonnosmaisesti hahmoteltuja. Mutta tästä huolimatta teoksen kaari kantaa, ja lukijalla on ikään kuin suora yhteys kirjailijaan, joka monessa kohdin puhuttelee lukijaa suoraan, kertoo pähkäilyistään kertomuksen suhteen, siitä miten hän päätyi tiettyihin kirjallisiin ratkaisuihin.

Saramagon kirjoitustyyli ja teosten rakenne tuo mieleen varhaisen romaanitaiteen mestariteokset, Cervantesin, Gogolin ja Dostojevskin kaltaiset kirjoittajat, jotka käyttivät hyväkseen kaikenlaisia kirjallisia keinoja, tekivät monenlaisia sivupolkuja, puhuttelivat lukijaa ja niin edelleen. Myöhemmin romaanista - alunperin englanniksi "novel", "uusi" - tuli vakiintunut, formaattimainen teoslaji, jota kirjailijat joko noudattivat orjallisesti tai pyrkivät rikkomaan erilaisista, usein teoreettisen oloisista näkökulmista.

Mutta Saramago ikään kuin palaa romaanitaiteen juurille, vaivattomaan ja omaperäiseen tapaansa. Nobel-komitea oli ehdottoman oikeassa palkinnon hänelle myöntäessään.