maanantai 16. elokuuta 2010

Onko pikalukeminen huuhaata?

Jarno kyseli mielipidettäni pikalukemisesta. Tämä palautti mieleen yhtä ja toista muutakin asiaa.

Ensinnäkin pari sanaa pikalukemisesta. Netistä löytyi kaksi linkkiä, jotka tukevat omaa mielipidettäni asiasta (ja muita tiedon lähteitä en sitten ruvennut etsimäänkään).

Lyhyt teksti Pikalukemisen kritiikkiä lähestulkoon sanoo sen mitä minulla olisi ollut aiheesta sanottavaa, jos sitä olisin yrittänyt kuvata. Eli siis sen että monet lukemisnopeuden lisäämiseksi markkinoidut tekniikat eivät perustu todellisuuteen. Nopeus ei lisäänny. Ja pahimmillaan lukemisen lopputulos - omaksuttu asia - on huonompi kuin aiemmin.

Löysin myös pitemmän pohdiskelun aiheesta, josta tässä lyhyt lainaus: 'Määrää tärkeämpi on materiaalin valinta ja tilanteeseen sovelias käsittelytapa. Ei liene aiheellista ahmia kirjapinoja pikaluvulla. Pikaluku soveltuu vain materiaaliin, jota ei pitäisi lukea ollenkaan. Oikea lukunopeus on "sopiva", mikä tarkoittaa eri asiaa eri tilanteissa. Jos lukee liian nopeasti, ei ehdi ymmärtämään mitään, ja jos liian hitaasti, ajatus harhautuu sivuun asiasta.'

Nämä lähteet tiivistävät mukavasti oman käsitykseni aiheesta - ja ovat sitäpaitsi ihan luotettavan oloisia.

Olen törmännyt ns. pikalukuun muutaman kerran, ensimmäisen kerran muistaakseni peruskoulun yläasteella jossa meillä oli opettaja joka kehuskeli lukunopeuttaan ja lukemiensa kirjojen määrää. (Saattoi tämä kyllä olla lukiossakin, sen verran hämäriä nämä mielikuvat ovat.) Ja myöhemmin asia tuli esille muutamaan otteeseen opiskelun aikana.

Sen verran kuin silloin asiasta ymmärsin, kyse oli juuri noissa kritiikeissä mainituista tekniikoista, joista sain kyllä varsin negatiivisen käsityksen. Ja kun asiasta kiinnostuneena mittasin lukunopeuttani, se oli täysin riittävä: suomenkielistä kaunokirjallista tekstiä noin kaksi sivua minuutissa. (Englanniksi menee tietysti hitaammin.) Niinpä en ole nähnyt mitään isompaa syytä lähteä lukunopeutta kehittämään.

Ja lisäksi on paljon tekstejä, jotka haluaa lukea hitaasti, nautiskellen jokaisesta sanasta.

Nykyisin on sitten nämä ikääntymisen ongelmat, lähinäkö alkaa olla sillä rajoilla että tarvitsisiko lukulaseja, mutta onneksi isompaa haittaa ei vielä ole ilmennyt.

Noissa yllä mainituissa kritiikeissä on mainioita huomioita lukemisen tekniikasta yleensä. Oma näkemykseni on, ettei ole olemassa mitään taikatemppuja joilla voisi lukea koko rivin tai monta riviä tai koko sivun kerralla - ihmisen silmä toimii niin kuin se toimii ja aivot rakentavat sanoista lauseita niin kuin ne rakentavat. Mutta sen sijaan on tapoja lukea tekstiä järkevästi niin että siitä saa yleiskuvan, ja tämän jälkeen voi tehokkaammin ryhtyä perehtymään yksityiskohtiin.

Tämä on taito jota ei koskaan opi täydellisesti, ja koko ajan sitä huomaa että yrittää lukea tekstiä josta saisi vähän järkevämmällä lukustrategialla irti olennaisen hyvin lyhyessä ajassa.

Mutta sen verran varovaisuutta on kuitenkin tullut tekstien lukemiseen - varsinkin kaikenlaisiin muistioihin ynnä muihin sellaisiin - etten niitä päätäpahkaa yritä alusta loppuun lukea, vaan ensin katson millainen yleisrakenne tekstillä on, mikä siinä on entisestään tutun näköistä (eli mitä ei tarvitse heti lukea) ja missä näyttäisi olevan koko jutun "pihvi".

Eikä kovin usein käy niin että ensimmäisen läpikäynnin tekstistä antama vaikutelma olisi kokonaan väärä tai harhaanjohtava.

Aikoinaan kirjoitin toistasataa kirja-arviota eri tyyppisistä, pääasiassa ammatillisiin aihepiireihin liittyvistä kirjoista. (Tätä kirjoittaessa arviot vielä roikkuvat bittiavaruudessa vaikka eivät päivitykään.)

Näitä tietokirjoja lukiessani opin jonkinlaista lukemisen tehokkuutta, ennen kaikkea kirjan nopean yleisen läpikäynnin, josta hahmottuu sen rakenne (ja mahdolliset luvut jotka ovat entisestään tuttuja tai vähemmän itseäni kiinnostavia), ja vasta tämän jälkeen varsinaisen lukemisen aloittaminen.

Lisäksi moni kirja on sen laatuinen, että sen aihe on ennestään riittävän tuttu jotta pitkiäkin katkelmia voi sivuuttaa huoletta asian ymmärtämisen yhtään kärsimättä. Korkeintaan sitä tarkistaa pistokokein että kirjoittaja on ymmärtänyt asiansa. Ja näin voi keskittyä niihin osuuksiin joilla on jotain uutta annettavaa (vrt. Bayard).

Ja kuten mainitsin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta, en sitäkään jaksanut sanasta sanaan lukea. Teoksessa on muun muassa pitkiä puheita, jotka mielestäni olisi kannattanut tiivistää ennen teoksen painatusta, ne eivät tuo juurikaan mitään uutta varsinaiseen romaaniin.

Mutta kaunokirjallisuus on kuitenkin asia erikseen. Joskus lukioaikana tuli oikein urheiltua tiettyjen klassikoiden lukemisella, kai se oli jonkinlaista nuoruuden intoa näyttää että pystyy lukemaan suuria kirjailijoita. Dostojevskiakin tuli luettua, jokin kirja - muistaakseni Karamazovin veljekset jopa kahteen kertaan peräkkäin. Mutta enpä Dostojevskista silti paljon kostunut.

Joitakin vuosia myöhemmin päädyin itsekseni sellaiseen ajatukseen, että Dostojevski ei osaa kirjoittaa. Tästä sitten - muistaakseni - Jukka Korpela sai aiheen huomauttaa, että Dostojevski kirjoittaa niin hyvin, että se tekee kipeää lukijassa. Ja nyt olen kyllä samaa mieltä. Dostojevskin teksti on niin tiheää, että yksittäinen lause saattaa nostaa ja laskea kokonaisten näytelmien tai filosofisten aatesuuntien esirippuja.

Parhaillaan luen "ohutta klassikkoa", Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, ja sen kanssa on mennyt jo monta päivää, vaikka sivuja on vähän. Saapa nähdä saanko kirjaa luettua viikossakaan. Jokainen sivu, melkeinpä jokainen lause on sellainen että siitä voisi kirjoittaa pitkän esseen, ja silti olisi raaputtanut vasta pintaa. Ihan uskomatonta.

Ei kommentteja: