Valkoisen hämärän maa?

Marko Tikan teos Valkoisen hämärän maa? Suojeluskuntalaiset, virkavalta ja kansa 1918–1921 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006) tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen sisällissodan 1918 jälkeiseen Suomeen, vuosiin jolloin sisällissodan jälkeiset haavat olivat tuoreita.

Teos on kiihkoton katsaus tuolloisiin tapahtumiin, ja Tikka on tehnyt ansiokasta työtä analysoidessaan tuon ajan tapahtumia säilyneiden todisteaineistojen pohjalta. Työ on ollut hankalaa, sillä esimerkiksi suojeluskuntien arkistot suurelta osin hävitettiin myöhemmin. Lisäksi vuosien 1918-1921 tapahtumissa oli paljon sellaista, jota ei suoraan sanottu mutta yleisesti ymmärrettiin.

HS:n arviossa todetaan: "Balkanin 1990-luvun tapahtumia ja sotarikollisten hidasta tuomiolle joutumista ihmetteleville Tikan kirja tarjoaa hyytävää kotimaista vertailuaineistoa."

Tuokin kyllä pitää paikkansa, mutta ihan noin "hyytäväksi" ne Tikan kirjan aineistoa nähnyt. Se mikä kirjasta jäi mieleen oli toisaalta yleinen epäluulo kaikkea "punaista" kohtaan ja toisaalta halu ja tarve edistää Suomen kasvamista yhtenäiseksi ja itsenäiseksi valtioksi. Toisaalta siis haluttiin kontrolloida tekemisiä ja menemisiä, toisaalta halutiin pyrkiä sulauttamaan sodan hävinneet osaksi rakenteilla olevaa kansakuntaa. Tällaisessa ilmapiirissä oli paljon asioita joita ei sanottu suoraan, ja jos sanottiin, siitä helposti nousi kohu julkisuudessa.

Tikka nostaa kontrollista esimerkiksi maan sisäisen matkustamisen kontrollin: ilman kulkulupaa ei voinut olla missään. Junia tarkistettiin kaupunkien välillä (esimerkiksi Oulun ja Kajaanin), ja jos resurssit olisivat riittäneet niin varmasti enemmänkin valvontaa olisi tehty.

Keskeinen osa Tikan kirjaa on suojeluskuntien rooli vuosina 1918-1921. Suojeluskuntien rooli esimerkiksi poliisin virka-aputehtävissä väheni hiljalleen poliisivoimien vahvistamisen myötä, mutta oli hyvin merkittävää tällä kaudella. Tehtävät laajenivat kummallisiinkiin suuntiin, esimerkiksi salapolton torjumiseen (kieltolaki) ja salakuljettajien nappaamiseen. Myös vankileireiltä ja sotaväestä lähteneiden karkureiden kiinniottamisessa oli suojeluskunnilla merkittävä rooli.

Tikka toteaa, että verrattuna sisällissodan aikaisin tapahtumiin oli vuosien 1918-1921 väkivallanteoissa leimaavaa sen vähäinen suunnitelmallisuus, pikemminkin oli kyse tapahtumista joihin ajauduttiin esimerkiksi paikkakuntalaisten kesken syntyneiden riitojen kautta. Lisäksi uhrina oli harvinaisen usein sivullinen eikä joku väkivallan tekijöistä.

Näiden vuosien tapahtumat ovatkin olleet osaltaan hämärtämässä vuoden 1918 sisällissotaan, jossa käytetty väkivalta ja pakkotoimet olivat huomattavassa määrin suunnintelmallisia ja keskitetysti hallinnoituja.

Tikan kirja tarjoaa tutkittua ymmärrystä niistä tapahtumista, joista olemme voineet lukea esimerkiksi Väinö Linnan, Antti Tuurin ja Kjell Westön kirjoista. Mutta paljon asioita on vielä selvittämättä ja tutkimatta.