Kafka rannalla

Romaani Kafka rannalla (suom. Juhani Lindholm; Tammi, 2009) on ensimmäinen Haruki Murakamin teos johon tartuin, ja odotukset olivat korkealla, varsinkin kun teos on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa, tunnetusti laadukkaassa sarjassa, ja lisäksi se on saanut lukuisia ylistäviä kirja-arvioita ja kirjallisuuspalkintoja, mm. suomalaisen Tähtifantasia-palkinnon.

Mutta loppujen lopuksi, kirjoittajan taidosta huolimatta, teos jäi pettymykseksi.

Koska esimerkiksi Helsingin Sanomien arvio teoksesta oli hyvin positiivinen, joudun ihmettelemään miksi oma käsitykseni on niin erilainen. Joka tapauksessa, näin toteaa HS:n Harri Römpötti: "Kafka rannalla on moninainen ja maukas, huumorillakin maustettu keitos, joka ei paljasta salaisuuksiaan helposti. Murakami on itse luonnehtinut romaaniaan sisäkkäisten arvoitusten kokoelmaksi, joka ei tarjoa valmiita ratkaisuja."

Ehkä Römpötti löysi teoksesta jotain sellaista mihin itse en osannut kiinnittää huomiota: "Mielikuvituksen väkevissä voimissa piilee Murakamin tarinassa vaaroja, mutta vielä suurempi uhka ovat mielikuvituksettomat ihmiset. Murakamilla suvaitsemattomuus, ahdasmielisyys ja pikkumaisuus kumpuavat juuri mielikuvituksen puutteesta - ja edustavat pelottavinta pahuutta."

Kun tässä kerran mielikuvitus tuli esille, lienee syytä pohtia mielikuvituksellisten elementtien käyttöä romaanissa. Omasta mielestäni pelkkä mielikuvitus ei riitä, vaikka sen puute kieltämättä voikin olla melkoinen rasite. Mutta pelkän mielikuvituksen varaan ei voi romaania rakentaa. Kertomuksen tulee pystyä luomaan silta todelliseen maailmaan, annettava avaimet lukijalle - ennen kaikkea, auttamaan ihmistä ymmärtämään itseään.

Se mikä romaanissa Kafka rannalla tuntuu mättävän on formaattimaisuus. Kirja tuntuu tekemällä tehdyltä tietylle kohdeyleisölle - japanilaiselle nuorisolle ja nuorille aikuisille - ja niinpä se noudattaa videopelien ja elokuvien estetiikkaa. Kohdeyleisöstä voisi käyttää termiä "Harry Potter -sukupolvi". (Ja ehkä kohdeyleisönä on samalla myös tämän nuorison kanssa tekemisiin joutuvat, esimerkiksi heidän vanhempansa.)

Formaattinsa mukaisesti teoksessa on aika ajoin erikoisefektejä, joilla lukija pyritään pitämään tarinassa mukana. Ikään kuin kirjoittaja ei luottaisi sinänsä mielenkiintoisen tarinan vetovoimaan vaan laittaa siihen ylimääräistä, joka ikävä kyllä liudentaa teoksen vaikuttavuutta melko tavalla.

Teos kertoo 15-vuotiaasta japanilaisesta pojasta, joka karkaa kotoaan ja toteuttaa kohtaloaan. Kyseessä on vanhan Oidipus-tarinan uudistettu versio, jota on maustettu tieteiskirjallisuuden ja populaarikulttuurin nikseillä. Mutta tarina ei aivan pysy koossa, juuri erikoisefektien keinotekoisuuden takia, mikä on harmi sillä kirjoittajalla tuntuu olevan paljon sanottavaa.

Kafkan kanssa teoksella ei juuri ole tekemistä, ainakaan en suoraan ymmärtänyt muuta kuin yhteyden päähenkilön käyttämän Varis-nimen kautta. (Kafka on sattumoisin ollut äskettäin uutisissa.)

Ehkä olisin suhtautunut teokseen positiivisemmin jos en olisi juuri sitä ennen lukenut Saramagon erinomaisia teoksia, joissa käytetään myös mielikuvituksellisia keinoja yhteiskunnan ja ihmisyyden olemuksen valottamiseen.

Mutta siinä missä Saramago pystyy keinojen avulla tunkeutumaan syvemmälle todellisen maailman olemukseen, Murakami tuntuu etääntyvän todellisuudesta maailmaan joka kuvastaa keksittyä eikä todellisen kaltaista olemassaoloa. Sinänsä keksityssä maailmassa ei ole vikaa kirjallisena välineenä, mutta Murakamilla ei tunnu oikein olevan sanottavaa joka kuvastuisi hyödyllisellä tavalla siihen todelliseen maailmaan jossa ihmiset elävät.

Ehkä ajatuksia Murakamin suhteen täytyy vielä kypsytellä, mutta pakko on epäillä että Murakami on kirjoittanut teoksensa myymisen näkökulmasta, ei sanomisen tarpeesta.

Loppusanat: Jonkin aikaa kirjaa mietittyäni olen hiukan positiivisempi sen ansioiden suhteen, kuitenkin siitä näkökulmasta etten ole teoksen aiottua kohdeyleisöä. Japanilaisille teoksella voi olla paljonkin sanottavaa, yhteiskunnassa jossa muotista erottautumisella ja mielikuvituksen käytöllä ei ilmeisestikään ole kovin paljon hyväksyntää. Eli tästä lähtökohdasta teoksella on selviä ansioita, vaikka mielestäni ne eivät silti tee teoksesta missään mielessä mestariteosta, niin paljon siinä on puutteita.

Yllä puhuin myymisestä, mutta ehkä kirjoittajan ote tekstiin ei ole niinkään myyvä, kuin opettavainen, hän yrittää saada lukijansa kiinnostuneeksi siitä mitä hänellä on sanottavaa. Murakami taistelee ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta vastaan ja sen puolesta, että ihminen voisi kasvaa omaksi itsekseen, olkoon kyse sitten opiskelusta tai ihmissuhteista. Ei tätä kovin pahana tavoitteena kirjailijalle voi pitää.