Taikakatu

Orson Scott Card on tieteiskirjallisuuden palkituimpia ja omaperäisimpiä kertojia, joka kirjoittaa romaanisarjoja samoista hahmoista. Tällä kertaa tartuin itsenäiseen teokseen, romaaniin Magic Street, jonka päähenkilöllä on melkein sama nimi kuin teoksella: Mack Street.

Teos lainaa vapaasti Shakespearen näytelmää Kesäyön unelma, sovittaen sen mustaihoisten amerikkalaisten kulttuuriin. Kirjaa on kritisoitu siitä, ettei kirjoittaja tunne kohdeyleisönsä todellista puhetapaa, ja vähän siltä tuntuu jopa omaankin korvaani, joka asiassa ei ole vivahteita erottamaan harjaantunut.

Parhaimmillaan Card on suvereeni tarinankertoja, jonka hahmoihin on helppo samaistua ja kasvaa niiden mukana - eikä Card päästä hahmojaan helpolla, olkoon kyse sitten Enderistä tai Songmasterin laulajamestarista. Mutta Magic Street ei ole parasta Cardia, tosin ei huonointakaan, eikä päähenkilö oikein ota kehittyäkseen uskottavaksi hahmoksi, hän jää etäiseksi ja passiiviseksi tapahtumien pyörteessä ajelehtijaksi.

Mack on muovikassista löydetty vastasyntynyt vauva, jonka kokonainen katu ajan mittaan adoptoi omakseen, ja hän kulkee talosta taloon nähden mitä ihmiset tekevät ja haluavat. Mutta lukijan kokemus jää etäiseksi, lukija ei saa otetta kirjasta ja päähenkilöstä.

Ehkä Cardilla oli tällainen tavoitekin, mutta siinä tapauksessa hänen olisi pitänyt löytää jokin tapa saada lukija välittämään siitä mitä Mackille tapahtuu. Nyt on suurin piirtein yhdentekevää mitä tapahtuu, eikä Shakespearen hahmojen uudelleentulkinta välttämättä riitä pitämään yllä lukijan kiinnostusta.

Mutta pettymyksestä huolimatta Card on Card, ja lukukokemuksesta jäi kaikesta huolimatta positiivinen jälkimaku.

Loppukommentti: Vähän lukukokemusta sulateltuani tunnelma ei ole ihan niin huono kuin välittömästi teoksen luettuani, mutta melko isoja ongelmia teoksessa on, ei se oikein pysy koossa. Hyvä tarkoitus kirjoittajalla on, mutta sivuraiteella ollaan.