Nälkäinen lohikäärme

Tässäpä mainio johdatus nykypäivän Kiinan talouteen, yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Petri Saraste ja Frank-René Lehberger ovat kirjoittaneet ajantasaisen ja selkeän johdatuksen kiinalaiseen ajatusmaailmaan. Teos Nälkäinen lohikäärme - Kiinan marssi talousmahdiksi (Kirjapaja, 2010) osoittautui paitsi hyödylliseksi myös opettavaiseksi.

Kirjoittajat käyvät läpi Kiinan lähivuosikymmenten historian Maon ajoista lähtien aivan näihin hetkiin saakka. Vaikea sanoa, kuinka paljon kirjoittajat ovat yksinkertaistaneet asiaa ja vetäneet mutkia suoraksi, mutta näin ymmärrettävää kuvausta Kiinasta en ole ennen mistään lukenut. Kirjoittajat hahmottavat selkeästi sen miten nykyiseen kiinalaiseen poliittiseen valtakoneistoon ja talousjärjestelmään on päädytty, ja miten kiinalaisten suhtautuminen länsimaalaisiin yrityksiin on muuttunut viime vuosina.

Teoksessa on mukana myös suomalaisten yritysten - Nokia, Metso, Kone - kokemuksia Kiinan "valloituksesta", joka on onnistunut varsin mainiosti, ehkä siitä syystä että suomalaisilla ei ole ollut länsimaisten suurvaltojen arroganssia ja että olemme olleet politiikan suhteen neutraaleja, "ilman painolastia". Toisaalta tämän asian voin nähdä myös tietynlaisena selkärangattomuutena esimerkiksi ihmisoikeusten ja ympäristökysymysten osalta.

Kiinan järjestelmä muistuttaa feodaalista systeemiä, jossa poliittinen ja taloudellinen valta on hyvin harvojen käsissä. Kirjoittajat toteavat näin: "... autoritaarisen hallinnon ja puolueen taloudellisen määräysvallan yhdistelmä voi muuttaa omien asioiden ajamisen kiinalaiseksi muodoksi hyvä veli -kapitalismista, jossa valtaapitäävät eliitit muuttavat poliittiset valtansa ja vaikutusvaltansa taloudelliseksi vauraudeksi ja etuoikeuksiksi reiluuden, lain ja vakaan järjestelmän kustannuksella."

Kiinaan on syntynyt järjestelmä, jonka muuttaminen on hyvin vaikeaa koska useimmat tarpeen olevat muutokset ovat omiaan heikentämään valtaapitäävän eliitin hyvinvointia. Melkoinen haaste tulevaisuutta ajatellen, varsinkin kun keskeinen valtiollinen kulmakivi on vuosittaisen 8% talouskasvun välttämättömyys. Kipeitä mutta tarpeellisia ratkaisuja (kuten ympäristökysymykset ja sosiaaliturva) ei tällaisessa yhteiskunnallisessa lähtökohdassa voi ajatella tehtäväksi.

Kirjoittajat hahmottavat nyky-Kiinan luokkayhteiskunnan rakenteen ja erilaisten verkostojen merkityksen ansiokkaalla tavalla. Ihan helpolla ei suhteita rakenneta - tai kiinalaisittain, "kypsennetä". Ja suhteet on helppo tuhota hetken huolimattomuudella tai ajattelemattomuudella.

Kirjoittajat kuvaavat mainiosti kiinalaista kasvojen menettämisen välttämisen kulttuuria: "... kirjoittamaton ja ikivanha harmonisen kiinalaisen yhteiskunnan sääntö on se, että kenenkään ei pitäisi arvostella niitä, joilla on enemmän valtaa." Tässä kodin kirjoittajat viittaavat suosittuun kiinalaiseen sanontaan "aikainen lintu saa luodin". Varhainen lintu ei siis saa matoa, kuten länsimaissa, vaan pääsee hengestään.

Tällä kasvojen varjelemisen kulttuurilla on massiivisia kansallisen tason vaikutuksia, kuten esimerkiksi tilastojen laadinnassa. Koska kaikilla tasoilla kaunistellaan ja suurenneellaan saavutuksia, tuloksena on kansallisen tason tilastollisia lukuja - vaikkapa talouskasvun määrä - jotka jo lähtökohtaisesti vaikuttavat epäluotettavilta ja mahdottomilta. Voiko tällaisista lähtökohdista tehdä rationaalista päätöksentekoa? Ei olekaan ihme, että kiinalaisuuteen kuuluu yleinen epäluottamus asioita kohtaan.

Tuntuu mahdottomalta, että Kiina voisi uudistua niin, että sinne syntyisi hyvä hallinto, joka perustuu kiinalaisten rakentaman demokratian varaan, ja että kehitys olisi vaatimatonta mutta kestävää ja että yhteiskunnasta tulisi oikeudenmukainen.

Kirjoittajat nostavat esiin tuoreita esimerkkejä vakavista ongelmista, esimerkkinä melamiinimaidon tapaus, joka oli uskomaton sekoitus asioiden pimittämistä, hidastelua, vääristelyä ja vastuuta vetäytymistä. Kiinalaisten maidontuottajien voitot kasvoivat, mutta 300 000 - 400 000 lasta sairastui. Ja vaikka hallitustasolla asti on vannottu ongelmien olevan yksittäistapauksia ja että ne eivät tule toistumaan, luottamus on menetetty.

Ja niinpä ei yhtään ihmetytä, että tätä kirja-arviota kirjoittaessani raportoitiin jälleen uudesta maitoskandaalista Kiinassa: "Kiinan terveysviranomaiset tutkivat Pekingissä ja Shanghaissa myynnissä olevia maitotuotteita sekä äidinmaitoa uusimman maitoskandaalin vuoksi. Kiinan mediassa esitettyjen väitteiden mukaan joidenkin tyttövauvojen rinnat alkoivat kasvaa, kun näille annettiin suuria määriä naishormonia sisältänyttä maitojauhetta."

Kiinasta on tullut maailmanluokan supervalta, mutta onko Kiina valmis astumaan rooliinsa? Keskitetty järjestelmä sekä asioista suoraan puhumisen välttäminen ja kasvojen menettämisen pelko ovat sellaisia riippakiviä, että vaikea on nähdä Kiinan nousevan poliittisella ja kulttuurisella puolella yhtä merkittävään asemaan kuin se taloudellisesti on.

Toisaalta Kiina on vahvistanut sotavoimiaan jatkuvasti, eikä pelkästään sisäisen turvallisuutensa takaamiseksi, joten siihen on syytä suhtautua hyvin vakavissaan. Mutta selvää on, että "avoimen internetin" ja Kiinan sisäisen suljetun maailman välinen ristiriita hakee ratkaisua, tavalla tai toisella.