Paavo Väyrysen väitetään kehuneen lukeneensa Fjodor Dostojevskin koko tuotannon kolmessä päivässä. Minulla meni 800-sivuisen Idiootin (suom. Olli Kuukasjärvi; Otava, 2010) parissa kolme päivää, ja sekin vaati pinnistelyä.
Väyryseen liitetty Dostojevski-kehuskelu on kiinnostavaa, suorastaan riemastuttavaa, sillä jollakin tavalla Väyrynen on dostojevskilainen hahmo. On kovin helppo kuvitella, miten Dostojevski kuvailisi häntä kirjan sivuilla - "ruhtinas V." Toisaalta ehkä Väyrysen maininnassa Dostojevskin lukemisesta on jotakin perustavan laatuista, ehkä hän on ominut Dostojevskin kirjoista jotain itseensä. Ajatellaan nyt vaikkapa oman paanukirkon rakentamista, ja niin edelleen.
Mutta lienee syytä mennä itse kirjaan.
Dostojevski kirjoittaa intensiteetillä joka on vailla vertaansa. Vauhti tuntuu melkoiselta, mikä on myös paradoksi, koska suurin osa tapahtumista ei sisällä kovinkaan paljon varsinaista tapahtumista, vaan keskittyy joko laajoihin taustoittaviin jaksoihin tai intensiivisiin dialogeihin ja henkilöiden "pään sisään" kurkistaviin katkelmiin. Mutta Dostojevskin tyylilajia on vaikea määritellä. Jossain mielessä hän on hyvin moderni romaanikirjailija, toisaalta myös vanhan romaaniperinteen edustaja.
Vaikka kuinka yrittäisi kuvata Dostojevskin tapaa kirjoittaa, ei siitä saa otetta, kaikki määritelmät tuntuvat vääriltä, hän livahtaa määritelmien ulkopuolelle. Niinpä Idioottia ei voi kuvata tiiviimmässä muodossa kuin koko kirja - koko järkälemäinen teos.
Teoksen päähenkilö, "idiootti" eli ruhtinas Myškin jää myös määritelmien ulkopuolelle. Jotkut väittävät häntä pyhimyshahmoksi, joka näkee kaikissa vain hyvää ja tämän takia saa aikaan tavattomia katastrofeja kerta toisensa jälkeen, hyvien aikomusten kohdatessa vanhan Venäjän jäykän luokkayhteiskunnan sisäänrakennetut ennakkoluulot ja jännitteet.
Vasta teoksen luettuani minulle selvisi että Dostojevskilla on omakohtaista kokemusta päähenkilön sairaudesta (kaatumatauti), hän itsekin sairasti epilepsiaa, joten ei ihme että kohtausten kuvaus oli ainutlaatuisen uskottavaa.
Varsin ihmeellistä on se, että tämä vuonna 1868 ilmestynyt romaani tuntuu modernilta vielä tänäänkin. Ihmisten asenne maailmaan, muutosten (ehkä näennäinen) nopeus ja ennalta-arvaamattomuus, viestinkulun nopeus, globalisaatio (höyrylaiva ja rautatiet), kovin tuttu maailma kaiken kaikkineen.
Mutta tarkemmin ajatellen ei kuitenkaan ihan tätä päivää: puhelinta ei käytetä, sen sijaan kirjeillä ja viestilappusilla sekä kaikenlaisilla juoruilla oli suuri merkitys. Mistä tulee kyllä mieleen tämän päivän tekstiviesti- ja sähköpostikulttuuri.
Olli Kuukasjärven tuore suomennos on erinomainen ja varmaan sekin tuo teoksen tähän päivään, ajan henkeen istuvaksi. Suomentaja on onnistunut työssään tavattoman hyvin, teksti elää, ja myös Dostojevskin huumori tulee rivien välistä esiin. Dialogin suomentaminen on onnistunut erityisen hyvin, ja koska teos on paikoitellen suorastaan näytelmällinen, joissakin kohdin tuli mieleen miettiä miten kyseinen kohta toimisi teatterin lavalla. Luultavasti erinomaisesti.
Dostojevskin kekseliäisyys tuntuu myös olevan ehtymätön, koskaan ei tiedä mikä käänne seuraavilla sivuilla odottaa. Ajatellaan vaikkapa Ippolitin "testamenttia", joka on eriskummallisimpia kirjallisia tuotoksia joihin koskaan olen törmännyt. Ja eriskummallisuudestaan huolimatta hyvin syvällinen tekstikatkelma.
Kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta jokin Idiootissa jäi kuitekin vaivaamaan. Tuntui siltä, että muutamassa kohdassa Dostojevskin ote romaanista ikään kuin herpaantui ja hän harhautui pohdiskelemaan omia teemojaan, ohi teoksen varsinaisen aiheen, esimerkiksi venäläisyyden perimmäistä olemusta ja muun muassa ortodoksisen kirkon erityistä luonnetta verrattuna katolilaisuuteen. Mutta tämä voi olla taas peräisin omasta rajallisesta hahmotuskyvystäni, siitä etten koko teoksen tematiikkaa kyllin syvällisesti tajunnut.
Kerta kaikkiaan merkkiteos siis, ja hyvinkin kolmen päivän lukemisen arvoinen.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti