Isän nimeen

Olen jatkanut Kjell Westön lukemista. Aiemmin olen jo lukenut teoksetMissä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin, joista edellinen on ehdottomasti paras lukemistani, kokonaisuus joka painuu mieleen ja valottaa suomalaisuutta syvällisellä tavalla. Nyt tuli luettua Isän nimeen (Otava, 2000).

Heti lukemisen jälkeen oli pettynyt romaaniin. Aiemmin vihjasin että Antti Tuurissa on formaattikirjoittajan vikaa. Ainakin kertoja-päähenkilö tuppaa pysymään saman kaltaisena kirjasta toiseen.

Mutta olisiko Westöllä vielä enemmän taipumista samaan, ja nimenomaan niin että teosten perusasetelma muistuttaa toisiaan. "Isätön" päähenkilö, tai vähinkäänkin päähenkilö jonka suhde vanhempiin on jotenkin viallinen, ja tästä aiheutuu jatkuva etsimisen ja epäonnistumisen kierre.

Mutta nyt, pari päivää myöhemmin, tuntuu jo paremmalta. Isän nimeen on omaleimainen kirja, myös rakenteeltaan, joka on pienistä katkelmista koottu, ja mielenkiintoisella tavalla peilaa niin kertoja-päähenkilön olemusta kuin hänen Werner-isänsä kohtaloa. Ehkä jotkut asetelmista ovat vähän keinotekoisen haettuja, mutta eletty elämä taustalla kuvastuu, ja sivuilta paljastuva kuva Helsingistä on varsin uskottava, vaikka onkin sepitteellinen.

Lienee syytä jatkaa. Ja kohta onkin koko Helsinki-sarja tullut luettua. Mutta voihan noita kirjoja vielä tulla lisääkin.