Maarit Verronen: Varjonainen

Tällä romaanilla oli Helmetissä vain yksi arviointi, mutta se osuu maaliin: viisi tähteä. Hyvin Maarit Verronen pyörittää tarinaansa selviytyjästä, joka keinot keksii tulkoon millainen tahansa tilanne vastaan: Varjonainen (Tammi, 2013; ISBN 978-951-31-7135-3).



Tarina käynnistyy Virosta lähteneellä autolautalta, lautalle päässeen salamatkustajan näkökulmasta. Nainen sulautuu pian muiden matkustajien joukkoon, mutta havahtuu yöllä ensimmäisten joukossa siihen, että kaikki ei ole kunnossa, laiva käyttäytyy kummallisesti.

Kun laiva kallistuu ja alkaa upota, alkaa eloonjäämisen taistelu, mutta päähenkilömme ei tunnu olevan tästä moksiskaan, jääkylmän rauhallisesti hän arvioi parasta toimintamallia hengissä säilyäkseen.

Verronen kirjoittaa toteavasti, etäännyttävästi, tuoden mainiosti esiin päähenkilönsä kyvyn hahmottaa tilanteita äärimmäisissä oloissa selviytyjäksi hioutuneen ihmisen näkökulmasta.

Eräänlaisesta psykopatologiasta tässä on kyse, ajatusleikistä jossa kysytään millainen ihmisen tulisi olla jotta hän selviytyisi mistä tahansa mitä eteen tuleekaan.

Jollain kierolla tavalla tuntui myös siltä että Verronen henkilöhahmonsa kautta kuvaisi jotain olennaista piirrettä nykyajan ihmisessä, jota pommitetaan mainosten ja suorituspaineiden jatkuvalla syötteellä. Onko ihmisistä tulossa selviytymiskoneita, sellaisia kuin tämän romaanin Varjonainen?

Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä

Maarit Verronen osaa kirjoittaa hienoja novelleja, olkoon niissä sitten fantasiaelementtejä tai ei. Tästä erinomainen esimerkki on kokoelma Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä (Kirjayhtymä, 1994; ISBN 951-26-3925-4).

Vähän täytyy ihmetellä miksi tämä kirja on aikoinaan jäänyt lukematta. Teoksen nimen kyllä muistin, mutta jotenkin kokoelma ei vain ole tätä ennen osunut käsiini.

Verronen tarttuu kirjassa ihmiskohtaloihin joissa on jotain erikoista, leimaavaa, olkoon kyse sitten lapsiurheilijoista joita säälimättä kasvatetaan ja muokataan voittajiksi, tai sitten erikoisia kykyjä omaavista ihmisistä.

Verronen pohtii muun muassa sitä, mitä merkitsisi jos omaisi kyvyn nähdä ennalta tulevat tapahtumat. Millainen tällaisen ihmisen maailma olisi, mitä hän elämässään tekisi.

No, en mene paljastamaan novellien juonia, mainioita ne ovat, ei tästä novellistiikka juuri parane.

Normaalia elämää

Maarit Verrosen novellitaide riemastuttaa: Normaalia elämää (Tammi, 2009; ISBN 978-951-31-4743-3). Voi olla, että vielä jokin aika sitten en olisi ollenkaan ymmärtänyt saati nauttinut näistä parin sivun novelleista, mutta nyt olin ihan innoissani.

Vähäeleisesti Verronen hahmottelee kuvia ihmisistä, jotka elävät elämäänsä jotenkin oudolla kohtauskulmalla todellisuuteen. Ja samalla tässä kerrotaan meistä jokaikisestä, lempeän ironisella huumorilla.

Kirja oli lyhyt, antoisa ja napakka. Mitäpä sen enempää voisi novellikokoelmalta vaatia. Ehkä kohta pääsen seuraavan Verrosen kirja pariin.

Vanhat kuviot

Maarit Verronen on hiljalleen kohonnut suosikkikirjailijakseni, ja siksi oli mainiota huomata että häneltä on ilmestynyt tuore novellikokoelma: Vanhat kuviot (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6603-8). Kirjan nimi on pikkaisen harhaanjohtava, sillä novelleissa kyllä kerrotaan omiin kuvioihinsa jämähtäneistä ihmisistä, mutta kukin näistä kohtaloista herättää terävästi ajatuksia.

Ja vaikka Verronen ei varsinaisesti humoristi olekaan, vaikkapa Veikko Huovisen tapaan, jotain samanlaista hiljaista huumoria näissäkin tarinoissa on, sellaista jota ensi tutustumisella ei ehkä huumoriksi ymmärräkään. Myötäelävää, mukaansa tempaavaa, elämänmakuista kerrontaa.

Verrosen tarinoiden maisemista ei aina oikein löydy tarkkaa kiintopistettä aikaan ja paikkaan, joskus tuntuu että tarina on viritetty toisenlaiselle näyttämölle kuin meidän tuntemamme todellisuus.

Mutta samalla näissä tarinoissa on vahva elämän maku, sellainen olemisen tunne joka saa hiljalleen novellin maailman tuntumaan yhä todemmalta, kuin lukija siirtyisi katsomaan omaa elämäänsä toiselta puolen maailmaa.

Rankoistakin aiheista huolimatta näissä tarinoissa on valoisuutta ja huumoria. Novellien asetelmista moni on lähtökohtaisesti synkkä, sellainen että tuntee kuin kuilun reunalla kävelisi. Kyse on irrallisuudesta, syrjäytymisestä, jonkinlaisesta nyrjähtäneestä suhteesta yhteiskuntaan ja elämään.

Ja kumma kyllä, novellin luettuaan lukijasta tuntuu, että hän se syrjäytynyt on, että nämä elämät ovat jääneet huomaamatta, että ihmisyys voi olla paljon enemmän kuin tavallisena oman elämänsä päivänä tulee ymmärtäneeksi.

Novelli on kirjoittamisen vaikein laji, ja Verronen tämän taitaa.

Kirkkaan selkeää

Maarit Verrosen romaani Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2011. Ja ansaitusti, täytyy sanoa, sen verran taitavasti Verronen käsittelee ihmiskunnan tulevaisuutta hallitsemattoman ilmastonmuutoksen kourissa.

Kirjan teema toi mieleen raportin Climate futures (saatavissa PDF-muodossa), jossa pohditaan maailman mahdollisia tulevaisuuksia, joita oli viisi erilaista, kaikki omalla tavallaan uskottavia: efficiency first, service transformation, redefining progress, environmental war economy, protectionist world. Mainitsin tästä julkaisusta jo aiemmin.

Verrosen kuvaama maailma on sieltä lohduttomimmasta päästä, mutta jotenkin Verronen pystyy pitämään tarinansa silti lohdullisena. Ehkä se onnistuu päähenkilön kautta, joka on harvinaisen sitkeää, tilanteesta kuin tilanteesta pikku hiljaa, vähän vähältä selviävää tyyppiä.

Jonkin verran kirjassa on kankeutta ja juonielementtejä, jotka olisi voinut valita uskottavamminkin, mutta toisaalta nämä auttavat lukijaa pitämään etäisyyttä tarinaan, pohtimaan sen todennäköisyyttä ja vaihtoehtoisia skenaarioita. Mutta yleisesti ottaen tarina pitää otteessaan, ja vaikka kirjan minä-kertoja jääkin lukijalle jonkin verran etäiseksi, itse tarina on kiehtova kuvaus maailmasta sellaisena kuin se voisi parinkymmenen vuoden päästä olla.

Seuraavassa on paljastuksia juoneen liittyen, ei kovin isoja mutta kuitenkin.

Ja mistä on kyse? Suomen väestöstä 2/5 on luokiteltu elinkelvottomien kategoriaan ja siivottu vankiloihin (ja siirretty sieltä Afrikkaan, huhutaan). Afrikassa on kolme miljardia ihmistä, joilla ei ole sieltä poispääsyä, ja Afrikan luonnosta on pian jäljellä vain kiviä.

Suomessa sinnittelee vielä muutama "siruton", siis ihmisiä jotka eivät ole suostuneet siihen että heidän kehoonsa asennetaan jäljityslaitteet: "[K]errottiin lähes varmana, että talven aikana oli levitelty myrkytettyjä ruokasyöttejä ympäri maata sellaisille seuduille, joilla siruttomia oli hiljattain nähty."

Ilmastonmuutosta pyritään hillitsemään aktiivisin toimin, mutta lopputulema on karu. Kaikkeen tottuu, mutta mitä mitä sitten kun kaikesta ei ole jäljellä enää juuri mitään?

Kaikki oli aivan järjestyksessä ja vakiintunutta. Kirkkaan selkeää, kuten ilmakin.

Sanottiin, ettei maailmassa ollut kolmeensataan vuoteen ollut näin puhdasta ilmaa. Se johtui aurinkoenergian käytön lisääntymisestä muiden energiantuottotapojen kustannuksella — kehitys, jonka lyhytaaltoisen säteilyn lisääntyminen vihdoin oli tehnyt kannattavaksi.

Ihmisellä on yhä vähemmän paikkaa ekosysteemissä:

Pilvettömällä säällä saatoin katsella ilmasta geenimanipuloitujen varpujen ja pensaiden koristamia lähimaisemia sekä niitä kauempia, joita ei ollut ehditty sievistää sen jälkeen kun säteilyvauriot ja niiden rohkaisemat taudit ja tuholaiset olivat näivettäneet luonnollisen kasvillisuuden.

Lopuksi: Tiukka, ajankohtainen, pohdintaa herättävä kirja. Ja myös tarina siitä, miten yhteiskunta voi askel askeleelta ajautua tilaan, josta paluuta ei enää ole.

Kolme miestä veneessä

Kirjoitin ennen juhannusta Maarit Verrosen kumikanoottikirjasta. Jatketaan veneilyllä; tämän kirjan Verronenkin näköjään oli lukenut, ja suositteli.

Jerome K. Jeromen klassikko Kolme mistä veneessä (Basam Books, 2000; suom. Tero Valkonen) haskuttaa lukijaa tänäänkin, vaikka se ilmestyi jo 1889.

Kirja kertoo kolmesta kaveruksesta (ja koirasta, joka on päähenkilö sekin), jotka saavat päähänsä lähteä kahden viikon venereissulle Thamesille. Nämä laiskimukset pohtivat elämä olemusta, ja saavat aina välillä aikaa yhtä ja toista kaaosta joen varrella.

Jerome K. Jeromen sanomisia lainataan aika usein, esimerkiksi tätä: "Minä pidän työstä, se kiinnostaa minua. Pystyn katselemaan sitä tuntikausia." Samaa teemaa jatkaa tämä: "Suhtaudun työhöni myös huolellisesti. Osa töistäni on ollut omistuksessani jo vuosikausia, eikä niissä ole minkäänlaista kulumisen merkkiä."

Mutta: ei muuta kuin lukemaan!

Pieni kumikanoottikirja

Maarit Verrosen Pieni kumikanoottikirja (Tammi, 2011) on "pieni teos suuresta rakkaudesta Hemmoon, pieneen suureen esineeseen [...] Hemmo on yksilö. Se painaa 9 kiloa, mahtuu rinkkaan ja kulkee mukana myös jalan ja julkisilla liikuttaessa".

Verronen kertoo kumikanootistaan ja retkistä joita hän on tehnyt sen kanssa Vantaanjoen vesistöalueella. Näin Verronen luonnehtii kumikanoottimelontaa: "Se on itsessään niin hassua, ettei mikään ole merkittävästi hassumpaa."

Kirja on - hyvässä mielessä - kevyt, mutta samalla painava:"... maailma saattaisi olla parempi paikka, jos meikäläisiä hönttejä olisi enemmän. Elämä olisi hauskempaa, ihmiset onnellisempia ja saisivat ehkä vähemmän tyhmyyksiä aikaan. Kumpi sitten olisikin syy ja kumpi seuraus, olisiko paremmassa maailmassa enemmän tilaa kumiveneilylle, vai tekisikö enempi kellunta maailmasta paremman."

Jotenkin tuli mieleen, että Verrosen kirjaa voi hyvin arvioida Italo Calvinon teoksen Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle viidestä näkökulmasta: keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus.

Kirja on kevyt - ja mitä muuta ilmaa täynnä oleva kumikanootti voikaan olla? - mutta koskettaa syviä kysymyksiä, kuten ihmisen suhdetta ympäristöönsä ja ihmisen pyrkimystä löytää elämälleen sisältöä. Kirja on myös nopea, sillä se menee asiasta toiseen ripeään tahtiin, turhia venkoilematta ja selittelemättä, mikä tekee sen lukemisesta löytöretken jossa kaikkea ei ole kaluttu loppuun asti.

Ja täsmällinen, sitä kirja on, niin kuvatessaan kumikanootin käyttöä kuin ympäristöstä löytyneitä asioita tai vaikkapa kumiveneen ympäristökuormituksen määrittämistä. Ja näkyvyys - tarina on hyvinkin visuaalisesti kerrottu, ja se käyttää näköaistia hyväkseen tarinan kertomisessa.

Ja moninaisuus: teos penkoo asioita hyvin monesta näkökulmasta, joista monet ovat varsin yllättäviä, kuten esimerkiksi se kun Verronen huomaa virheitä kartassa ja rupeaa hakemaan selitystä tai korjausta tilanteeseen.

Kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessa oli päivän lehdessä juttu veneilijöistä, jotka lähtevät merelle pelkän puhelinluettelosta otetun kartan avulla. Puhelinluettelon kartta Verrosellakin on käytössä retkillään, mutta kumikanoottikäyttöön tämä tuntuu riittävän erinomaisesti. Ja eihän kumikanootilla avomerelle pidä lähteä, minkä Verronen erinomaisesti tuo esiin kertoessaan kumikanootin käsiteltävyyden vaikeuksista.

Toisin sanoen: tämä kirja on pieni helmi, ja vaikka en saanutkaan hillitöntä halua ostaa oma kumikanootti, kyllä tässä melkoisen löytöretken tuli tehneeksi kirjaa lukiessaan, varsinkin kun osa Vantaanjoen maisemista on ennestään tuttuja.