Turkka Hautala: Salo

Turkka Hautalan romaani ei ollut helppo, mutta minua tämä kertomus puhutteli, sai lukemaan herpaantumatta alusta loppuun, melkein yhdeltä istumalta: Salo (Gummerus, 2009; ISBN 978-951-20-8010-6).

Teos sai 2009 Kalevi Jäntin palkinnon, ja epäilemättä aiheesta. Kyllä tässä on. Romaani. Ja aika ajoin sitä rupeaa miettimään, miten voi tämmöisen kirjan kirjoittajaa ylipäänsä kiittää.

Näissä kansissa on viipale suomalaista maailmaa, Suomea joka jotenkin on ikään kuin katoamassa meiltä, tai olemmeko me itse katoamassa Suomelta?

Kyseessä on epäilemättä yhteiskunnallinen romaani, jossa kuvataan pikkukaupungin elämäntapaa suurten muutosten keskellä. On saatu nauttia yhdestä jos toisesta nopean kasvun myötä, ja samalla on tullut monenlaista ongelmaa, nautinnosta jos toisestakin.

Niin, ja sekin vielä unohtui sanoa, että Salo oli Hautalan esikoisromaani, ja teos oli myös Finlandia-ehdokkaana vuonna 2009. Melkoista menoa esikoiskirjailijalle!

Kansalliskirja

Turkka Hautala on kirjoittanut kokoelman lyhyitä tarinoita, jotka riemastuttivat ja ihmetyttivät. Varsinainen aarreaitta: Kansalliskirja (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8803-4).

Hautala taitaa sanomisen taidon, lyhyen napakan kuvauksen ilmiöistä joita on vaikea kuvitella muualle kuin Suomeen. Otetaan pari esimerkkiä: "Järvenselän poikki lipu hervoton punertava vatsa jossa oli kiinni viiksekäs mies ja vesisukset." "Vaalipäivänä lähdetään kotoa vastuullisin ilmein."

Mutta ehkä yksittäisten lauseiden iskevyys ei ole varsinaisesti se tämän kokoelman juttu, se on kyky maalata sanoilla maisema, vaihtaa tyyliä, nostaa esille jokin olemisen teema. Ei ole kahta samanlaista tässä pienoisnovellien kokoelmassa. Osa teksteistä lähestyy runon mysteeriä, osa puhuu muusta kuin sanat antavat ymmärtää, ja osa vain on, elämää.

Paluu

Turkka Hautalan nimi pomppasi esiin jossakin kirjablogissa, en nyt muista missä, ja siellä kehuttiin jotain toista Hautalan kirjaa, mutta lainasin kuitenkin tämän romaanin: Paluu (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8480-7). Ja kyllä kannatti, tämä on hieno kirja, vaikka aluksi sitä epäilinkin.

Kirjan päähenkilö on nimeltään Väinö Linna, ja hän lähtee kirjan alussa etsimään isäänsä, josta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään.

Kirja kertoo pikkukaupungissa elämisestä, kotiinpaluusta, ulkopuolisuudesta, ja on tässä kehityskertomuksenkin aineksia, siitä miten rikkinäinen ihminen ehkä voisi eheytyä.

Ja alkoholi, sillä on iso rooli tarinassa, viitataanhan tässä monen monituisen kertaan Bukowskiin, hänen teoksiinsa ja elämäänsä, ja ennen kaikkea alkoholin käyttöönsä. Ihan loppuun asti romaanin jännite ei kanna, mutta aika hyvin tarina silti koukutti lukemaan.

Pojan kotiinpaluusta tarinassa on kyse, samaten on kyse siitä mitä alkoholi voi tehdä ihmisille, niin käyttäjille kuin läheisille. Ja sovitusta etsimässä myös ollaan, mutta onko sovitus mahdollista, sitä on turha tässä paljastaa.

Karheaa, jollain kummalla tavalla onnellisiin ajatuksiin johdattava on tämä romaani nyrjähtäneistä ja paikaltaan suistuneista ihmiskohtaloista. Jospa tästä peilistä itseäänkin voisi tutkailla...