Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tamminen puhuttelee lukijaa tiukasti kirjoituskokoelmassaan Muita hyviä ominaisuuksia (Otava, 2010; ISBN 978-951-1-25453-9). Sain teoksen käsiini e-kirjana, eikä sen lukemisessa kauaa mennyt, nämä olivat riemastuttavia kirjoituksia, esseiksikin näitä voisi sanoa.

Miehistä tässä kokoelmassa puhutaan, miehenä olemisesta, tai miehenä olemisen ongelmasta kun ei ole sellainen mies kuin odotetaan, vaan harrastaa ... lukemista:

Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuuden tuntijana. Kun luen, lakkaan miettimästä riittämistä. Lukemisen armo. Ulkomaailmassa tästä armosta ei ole mitään apua. Miesten maailmassa siitä on haittaa. Koulun aamuhartaudessa pelotti, että karjaisen kesken virrenveisuun PERKELE SAATANA; kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt on askel suojatien reunasta rekkojen alle.

Toki on niin, että miehinen mieskin saattaa yltyä runolliseksi, mutta siinäkin on rajansa:

Se karhein kaikista saattaa saunaillassa kehua Joel Lehtosen Kuolleita omenapuita ja pyyhkäistä silmäkulmiaan. Mutta jos hänelle yrittää vastata, hän on niin etäinen jälleen, että heti huomaa ettei hän halua puhua sen paremmin Joel Lehtosesta kuin omenapuistakaan.

No, kyllä tässä kirjassa puhutaan myös naisista, ja niistä eroista mitä eri puolilta Suomea kotoisin olevilla ihmisillä on:

Meillä päin naiset määrittelevät itsensä ulkoa päin. He nimeävät jonkin olemassa olevan ryhmän tai luonteenpiirteen ja ilmoittavat sitten kuuluvatko siihen vai eivät. "Minä en ole kenkälaatikkoihminen.” Lausetta ei voi kääntää miehen kielelle, se katoaa käännettäessä olemattomiin. Toisen vastaavan naislauseen, "minä en ole jouluihminen", voi sen sijaan kääntää: "Joulu ei toimi." Meillä päin mies ei koskaan määrittele itseään vaan maailman.

Ja huumorista, siitä Tamminen puhuu myös, erityisesti huovismaisesta huumorista - "nobelistit ulos, humoristit sisään" - ja määrittelee varsin mainiosti suomalaisen huumorin olemuksen:

Suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika. Olo on aina oudon sivistymätön ja syyllinen, kun hakeutuu huumorin hyllylle. Niin kuin olisi pahanteossa, aikaansa tuhlaamassa.

No, tämä vain maistiaisena tästä melkoisen tinkimättömästä, henkilökohtaiselta tuntuvasta kirjoituskokoelmasta, joka jätti lukijaansa jäljen.

Rikosromaani

Petri Tamminen tarjoilee lukijalle kirjan, joka tuntui sekä kummalliselta että todenmakuiselta: Rikosromaani (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26464-4). En tiennyt, mitä odottaa, ja suuresti riemastuin. Ihan täysosuma kirja ei ollut, mutta lähestulkoon. Pienessä sivumäärässä (173 sivua) on hurjasti elämänmakuista tarinaa.

Kirjan päähenkilö on poliisi Usko Vehmas, joka yrittää jäljittää erikoislaatuista rikollista, Ångströmiä, joka huijaa ihmisiä, tai pikemminkin kiusaa: saa uhrinsa menettämään elämänuskonsa.

Vehmas on samalla kertaa sekä tyypillinen rikosromaanin poliisi-sankari että jotain muuta: jokamies joka samalla nousee ikään kuin oman elämänsä vapahtajaksi. Elämästä tässä on kyse, miehen elämästä tässä Suomessa jota monella vitsauksella kiusataan.

Elämän ja elämisen merkityksestä tässä kirjassa kerrotaan, siitä miten ihmisen elämä oikeastaan menee, mistä se tulee ja minne se johtaa:

Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.

Kun Vehmas lapsena kuuli aikuisten puhuvan elämän tarkoituksesta ja pohtivan mikä se voisi olla, hän ei ymmärtänyt, mistä he puhuivat. Parikymppisenä hän ymmärsi kysymyksen, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä. Kolmikymppisenä koko puheenaihe tuntui saivartelulta. Sitten tapahtui jotakin, neljänkymmenen ikävuoden jälkeen jokainen teko alkoi tuntua yritykseltä vastata tuohon kohtuuttomaan kysymykseen. Viimeiset kymmenen vuotta hän oli yrittänyt siihen nyt vastata. Kunnes tässä hehkuvan pimeässä metsässä, hälisevän maailman ja Ångströmin välisellä ei kenenkään maalla kysymys näytti raukeavan tyhjiin. Ei elämä kaivannut vastauksia, elämä kaipasi hyväksyntää, ja kaikki olisi sitä myöten selvää.

Elämän isot kysymykset tässä ovat edessä, ja mikä ihmeellisintä, tässä kirjassa poliisit toimivat suorastaan mielenterveystyön ammattilaisina tilanteessa jossa elämästä on kadonnut kaikki ilo:

Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno jut- tu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkästään haittaa.

Ja ihan oikeisiin töihinkin tarvittaessa ryhdytään:

- ]ännä homma toi siivoaminen oikeastaan, Immonen mietti. - Kun siinähän ei saa mitään pysyvää aikaan. ]a toisaalta saa aikaan niin pirusti.

- Tulee hiukan tämä elämä mieleen, sanoi Vehmas.

Saavuttiin kaupungin valoihin, niitä oli peräkkäin ja päällekkäin, katulyhtyjä, kirkkaita ikkunoita, valomainoksia ja kaiken yllä laiha kuu ja kenties tähtiä.

Niin, tämä kirja on aivan loistava. Ensin menin antamaan sille Helmet-järjestelmässä vain neljä tähteä, mutta kun tätä kirja-arviota kirjoitin, mieli muuttui, ja viisi tähteä tuli arvioksi.