Miniä

Tuomas Kyrön kirja on pieni mutta herkullinen kuvaus sukupolvien kuilusta, ja sen ylittämisestä: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012; ISBN 978-952-67705-0-5). Nyt pääsee ääneen mielensäpahoittajan miniä, jonka suhde appiukkoon on jotakuinkin jännitteinen.

Mutta kuinkas käykään, saattaa se olla niinkin että mielensäpahoittajalla ei ole ollenkaan hassumpi miniä, ja miniä, niin, saattaa appiukkoaan halatakin jos sille päälle sattuu.

Kirjasta kerrotaan seuraavaa: "Kirjaa jaettiin ilmaiseksi kirjanostajille Kirjan ja ruusun päivänä 23.4.2012. Kirjaa ei voinut ostaa erikseen ja sitä jaettiin vain yhtenä päivänä." No, kyllä kirjan kuitenkin kirjastosta saa lainattua, ja suosittukin se on, tätä kirjoittaessa Helmet-järjestelmässä oli varauksia 108, kappaleita 190.

Kirja on monologimuotoinen, ja huumorissa on aika lailla tuttua, mutta nyt näkökulma on toinen, työssään pätevän ja elämässä pitkälle päässeen naisen, joka suhtautuu uraansa vakavasti ja jolla on vahvat mielipiteet elämästä.

No, tästä tuleekin mieleen, että vahvoja mielipiteitä on mielensäpahoittajallakin, eli törmäyskurssilla tässä ollaan siinä vaihessa kun miniä saa appiukon hoidettavakseen kun mies ja lapset ovat muualla.

Tilanne pääsee vähän kiristymäänkin, kun työkiireet iskevät samaan aikaan appiukon tulon kanssa: "Mietin tilaanko paikalle poliisin vai sosiaaliviranomaiset ja ketä varten. Minua vai appiukkoa? Kuka tässä on vaarallinen kenelle?"

Kirjassa on mainioita tökkäyksiä elämän syrjään, ihmisenä olemiseen: "Luulisin, että meistä löytyy aina myös vastakohta sille kuvalle jonka pyrimme itsestämme antamaan. Nöyrässä on ylimielisyys. Älykkäässä tyhmyys. Synkässä piilottelee salainen ilo. Jos me oikeasti olisimme sitä mitä ensitapaamisella näyttelemme, eläisimme hyvin oudossa maailmassa."

Erinomainen pieni kirja isosta asiasta, elämisen taidosta. Ja hyvistä perunoista, tietenkin.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön novellikokoelmasta oli tätä kirjoittaessa 335 varausta kirjastojen Helmet-järjestelmässä, kyllä ei ole huonosti kirjan suosion laita: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39079-5). Ja taattua mielensäpahoittamista on näissä novelleissa luvassa.

Tykkäsin alkuperäisestä mielensäpahoittajasta kovasti, ja maistui tämäkin. Ehkä hahmo on kypsynyt ajan mittaan, ihan samalta jäärältä ei päähenkilö tässä kirjassa tunnu, tai johtuisiko muutos siitä että nyt päästään perimmäisten kysymysten äärelle: ruoka-asioihin, ja kunnon kotiruokaa tekemään.

Aika mukavasti alkaa omillaan olevan kahdeksankymppisen ruoanlaitto onnistua, kun kaapeista löytyy emännän vanhoja reseptejä: "Kypsyys vaatii tarkkaavaisuutta, se on vähän kuin sementin ja veden kanssa kun tehdään betonia. Siihen kun lisää vielä kovan pakkasen, niin käsissä on ongelma ja venyvät rakennusaikataulut."

Ja maistuu mielensäpahoittajalle perunan lisäksi myös saapasmaan ruoka, kun se oikein tehdään: "Tiesi tekijä saman kuin minä olen elämässä oppinut: annetaan hautua tarpeeksi pitkään. Se on niin kuin ajatus taikka rakkaudentunnustus taikka totuus, jota ei saa suustaan. Sisältö kasvaa, kun ei lyö heti pöytään."

Mutta "karpoamisesta" kyllä mielensä pahoittaa: "Nyt sitten luullaan olevansa loorteja, jaarleja ja prinssejä, jotka istuksivat upottavassa nahkatuolissa, suupielistä valuu rasva ja etualalla kääpiö heittää henkensä edestä voltteja. Se saa järsiä luut ja juoda sen rasvan mikä jaarlin suupielistä valuu maahan."

Harmaasuolattu ystävämme - joulukinkku - herkistää mielen: "[H]änelle koitti aika astua ruokapöytäämme. Muuttua yhdeksi meistä niin kuin se ehtoollisviinikin on olevinaan. Erityisen hyvin minä muistan Lentukan, Herkon ja Hilman. Viimeinen osasi katsoa sillä tavalla silmiin, että melkein jäi syömättä."

Kyllä ei ruoka ole koskaan pahaa, sen oppii näistä novelleista, ihan tulee vesi kielelle.

Kerjäläinen ja jänis

Että näinkin voi romaanin kirjoittaa! Kyllä sai ihmettelemään tämä Tuomas Kyrön kirja Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011; ISBN 9789522340689). Karheaa kerrontaa, enkä olisi uskonut että tämmöinen sillisalaatti tyylejä voisi toimia, mutta kyllä se toimii; minut kirja vei mukanaan ihan liikuttuneeksi asti.

Ja vaikka kirjan nimessä on jänis, kyllä se kani on, semmoinen joka Töölön puskista löytyi Romanian slummista Suomeen tulleen Vatanescun kumppaniksi. Ja melkoinen spektaakkeli siitä syntyy kun mies ja kani kulkevat ympäri Suomea, niin Lappiin marjoja poimimaan kuin taikurin apulaisiksi yöjunaan.

Kyrö sekoittaa tyylilajeja mielin kielin, esimerkkinä venäläinen gangsteri Jegor Kugar, jonka sisäinen dialogi kuulostaa paikka paikoin Björn Wahlroosilta, sillä rationalisointia ja tuottavuutta tarvitaan suojelubisneksessäkin.

Kyrö purkaa nykysuomalaisuutta karikatyyrimaisesti, sanan käytön virtuoosina, jonka hahmotelmissa on puolet tuskaa, puolet naurua. Tämmöisiä kohtaloita, tämmösessä Suomessa: tulemmeko keskenämme toimeen kuin ihmiset?

Käänteitä riittää, ei vähiten siinä vaiheessa kun päästään tutun populistisen poliitikon nahkoihin, rekvisiittana jalkapallojoukkueen sininen kaulaliina. Miten pitkälle voi kerjäläisen ja jäniksen - anteeksi, kanin - matka johtaa?

"Hyvä pallo kiertää." "Ihminen on pallo. Välillä tyhjä, pumppaamalla täyttyy."

Hauskalla tavalla Kyrö kierrättää "palloa", ja kuinkas käykään, populistisesta puolueesta kuoriutuu aidosti kansainvälisyyteen suuntautunut, maahanmuuttomyönteinen puolue, joka voittaa vaalit toisensa jälkeen ja samalla pistää maailmanpolitiikan kuviot uuteen uskoon.

Niin, ja hauskasti Kyrö ottaa mukaan myös sosiaalisen median kuviot, sen läpinäkyvyyden joka tulee siitä kun se mikä tapahtuu välittömästi näkyy yhteisömediassa. Ja tuomalla tämän puolen esiin ikään kuin rivien välissä Kyrö taitavasti hyödyntää some-kulmaa kerronnassaan, sortumatta kikkailemaan sosiaalisen median detaljeilla.

Tästä kirjasta löytyy nyky-Suomen koko kuva, tai ainakin riittävä kuva Suomesta olennaisimman ymmärtämiseen. Ja vaikka kirjoittaja ei haudanvakavasti tarinaansa kerrokaan, niin ihan riittävästi tässä kirjassa, kaikessa lämpimässä huumorissaan, on myös vakavaa viestiä kansakunnan tilasta.

"Hyvä kani kiertää, voisimme ajatella."

Kyselyjen kultakausi - ajattelun kivikausi?

Vähän tekisi mieli aloittaa tämä teksti Tuomas Kyrön tapaan "Kyllä minä niin mieleni pahoitin", mutta ei. Ihan toinen juttu tähän antoi sysäyksen, nimittäin Katleena Kortesuon blogipostaus "Ole hyvä ja vastaa näihin 228 kysymykseen".

Nimittäin. Joka tuutista tulvii kyselyjä. Milloin kysellään strategiasta, silloin selvitetään laatua ja tällöin tutkitaan toiveita.

Tästä on tullut itselleni samanlainen harmi kuin kuivan ihon kutinasta, joka iskee loppusyksystä, kiitos keskuslämmityksen ja ilmastoinnin. Kutinaan tepsii rasva, mutta kyselyihin ei taida tepsiä edes Raid.

Onko Suomessa taas keksitty kätevä tapa olla puhumatta keskenämme? Kännykkähän meitä jo puhumiseen opetti (tosin ei kasvokkain), mutta ehkä puhumisesta on tullut jo meikäläisille sietämätön yliannostus.

Jees. Tehdään kysely, niin ei tarvitse keskustella!

* * *

Lainaanpa tässä vielä Katleenaa: "Hämeenlinnan kaupunki toivoi, että osallistuisin palautekyselyyn. Mielelläni. Kiva juttu, että kaupunki haluaa kuulla näkemykseni palveluistaan. Paitsi että eipäs halunnutkaan. Minun olisi pitänyt vastata 228 kysymykseen, jos olisin halunnut kertoa kantani. En jaksanut."

Mikä tässä mättää? Epäsymmetria. Nimittäin se, että kyselyn voi lähettää sadoille tai tuhansille ihmisille ja näin syödä heidän aikaansa, kun taas kyselyn lähettäjä selviää pienehköllä työllä. (Joissakin kyselyissä tuntuu että tekemiseen ei ole käytetty montakaan tuntia.)

Toinen juttu on sitten se, että kysely ei varsinaisesti selvitä mitään. No joo, ainahan voi laittaa vapaamuotoisia kenttiä, mutta mitä sitten? Kertooko kenttään kirjattu vastaus yhtään mitään?

Tässä yhteydessä on nostettava hattua niille tarkkaan ja harkiten tehdyille kyselyille joihin olen saanut osallistua, esimerkiksi Jyväskylän yliopiston selvitykseen "Eettinen kuormittavuus johtajien työssä".

Jos metodiikka on tarkkaan mietitty, ja kohderyhmä on itse kiinnostunut ongelmanasettelusta, homma toimii. Mutta vain tiettyyn rajattuun tarkoitukseen, esimerkiksi tutkimushypoteesin selvittämiseen.

* * *

Mistä päästäänkin useimpien kyselyjen sisäänrakennettuun ongelmaan: sokeuteen. Kyselyn tekijä hakee varmistusta omalle maailmankuvalleen, jo kysymyksenasettelusta lähtien. Toki kyselyllä voi pyrkiä testaamaan kumottavissa olevia hypoteeseja, mutta enpä sellaisia ole juuri nähnyt muutamaa tieteellistä kyselyä lukuunottamatta.

Otetaan konkreettinen havainnollistus ja suomalaisten suosikkiesimerkki: Nokia. Esimerkkini on siinä mielessä täysin fiktiivinen, että se perustuu oletukseen jonka mukaan Nokia on tehnyt asiakkailleen kyselyjä puhelimistaan.

Mutta eteenpäin. Nokia siis kyseli: "Asteikolla 1-4, kuinka tärkeä ominaisuus kamera on puhelimessa? Entä qwerty-näppäin?" (Samaan aikaan ihmiset kohisivat: "iPhone! iPhone!") Nokia jatkoi kyselyään: "Pitääkö puhelimessa olla irroitettavat puukuoret?" ("iPhone!") "Paljonko kamerassa tulisi olla gigapikseleitä?" ("iPhone!") "Entä prosessorin kellotorni? ("iPhone!") "Entä sisäänrakennettu vessa?" ("iPhone!")

Niinpä: niin kysely vastaa kuin sillä kysytään. Kyselystä puuttuu - määritelmän mukaan - keskustelu.

Nokian strategia perustui markkinoiden valtaamiseen ja markkina-aseman kannalta kaikkien olennaisten positioiden miehittämiseen, siis valtapolitiikkaan. Kaikki on hyvin siihen asti, kunnes joku miettii tuotteen uusiksi ja tuo tarjolle jotain sellaista joka ohittaa aiemmat asetelmat kokonaan. Ja näin käy aina, sillä kenelläkään ei ole riittävästi resursseja valtaamaan kaikkia mahdollisia positioita.

* * *

Mutta ei tässä vielä kaikki. Se mikä on mielestäni kaikkein vaarallisinta kysely-kuumeessa on se, että kyselyjä käytetään legitisoimaan päätöksentekoprosesseja. Julkishallinnon piirissä tätä voi sanoa näennäisdemokratiaksi.

Tehdään kysely! Sillä saadaan asia liikkeelle ja voidaan tehdä ne päätökset jotka halutaan.

Ja kun kysely tehdään, kuka siinä käyttää valtaa? Kyselyn teettäjä. Ei keskustelua, ei vuoropuhelua - päätökset tehdään muualla.

* * *

Mutta päästäänkö kyselyistä eroon? Kovin vaikeaa se on. Nimittäin jos asioista lähdettäisiin keskustelemaan, esimerkiksi World Cafe -formaatin tyylisesti, tarkoittaisi se sitä että osallistujien pitäisi ottaa aidosti osaa, ja näyttää myös tietämättömyytensä laajuus.

Kyselyn taakse on helppo piiloutua, mutta menepäs keskustelemaan niin ei kestä aikaakaan kun osapuolet tietävät toistensa ymmärryksen rajat.

Ja keskustelusta on vielä pitkä matka yhdessä tekemiseen, siis siihen että suunnittelun ja toiminnan yksityiskohdat avataan ja etsitään yhteistä ymmärrystä ja parhaita ratkaisuja. Tätä toivotaan, mutta haaveeksi taitaa jäädä.

Ja kun miettii esimerkiksi Euroopan taloudellista myllerrystä viime kuukausina, pakostakin tulee mieleen että - mitä jos tehtäisiin kysely? Eiköhän asia sillä hoidu?

PS. Kollega huomautti, että tästä puuttuu kysely. No, toimeksi saaneena...

Asteikolla 1-4, oliko tämä blogipostaus mielestäsi hyödyllinen? _

Asteikolla 1-, kuinka monta työtuntia käytit tämän blogipostauksen lukemiseen? _

Asteikolla 1-, kuinka monta työtuntia käytit tähän kyselyyn vastaamiseen? _

Muuta palautetta? _

Mielensäpahoittaja

Kyllä ei ole hassumpi tämä kirja! En yhtään mieltäni pahoittanut tätä lukiessani, olipa melkoisen virkistävä, vaikka hyvin vakavista ja suurista (ja surullisista) asioista tässä on pohjimmiltaan kyse: vanhenemisesta, kuoleman lähestymisestä, maailman muuttumisesta, terveyden heikkenemisesta. Mutta valoisasti, lämpimästi lähestyy kirjailija kohdettaan.

Teos on Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (WSOY, 2010), joka pohjautuu alunperin Antti Litjan puhumiin kuunnelmiin (saatavilla samannimisenä cd:nä), mutta joista rakentuu melkeinpä romaani, tai ainakin tarina jolla on lähestulkoon romaanin mittasuhteet, vaikka lyhythän kirja tämä on. Voisi olla pitempikin, vaikka en minä kyllä mieltäni pahoittanut tästä lyhyydestäkään.

Kustantaja kuvaa teoksen päähenkilöä seuraavasti: "Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää." Melkoinen jäärä siis, joka lääkärin kehoituksesta (!) terveyssyistä on vihdoinkin päättänyt sanoa asioista suoraan, niinkuin hän ne kokee, jolloin eivät asiat patoudu sisälle ja aiheuta paineita.

Ja suoraan tässä puhutaankin, vaikka toisaalta myös vähän niinkuin sivulta, sillä monet keskeiset seikat tulevat kuitatuiksi ikään kuin sivulauseessa tai rivien välissä, esimerkiksi lämmin suhde pahasti Alzheimerin kourissa hoitokodissa elävään vaimoon ja kovasti takkuileva suhde poikaan, jota päähenkilö ikääntyessään - omien sanojensa mukaan - alkaa yhä enemmän itse muistuttaa, mutta ei kehtaa tätä myöntää.

Kirjassa on 40 lyhyttä noin kolmisivuista tarinan tapaista, joista melkein kaikki alkavat sanoilla "Kyllä minä niin mieleni pahoitin". Toistoa on, mutta toistosta nousee vähitellen myös teoksen kauneus. Formaatti kantaa pitemmälle kuin uskoisikaan, ja kyllä tätä oikeastaan romaaniksi voisi nimittää.

Päähenkilö puhuu konkreettista asiaa ja tarjoilee omaperäisiä havaintojaan maailmasta, esimerkiksi kaupoista ja kahvista, vaikkapa siitä mitä tarkoittaa mainoksessa "ei jälleenmyyjille", josta tosiaan pahoittaa mielensä: "Oletteko te siellä Prisman ja Citymarketin johdossa Helsingistä vai muuten vain idiootteja?" Ja kokeellista tutkimustakin tehdään kun on tarve: "Minä tein karkeustestin. Pistin sitä pannukahvia keittimeen ja keitinkahvia pannuun. Kyllä ei huomannut mitään eroa, samaa myytte, mutta jekutatte hyväuskoisia ihmisiä. [...] Eniten nykymaailmassa tienaa se tarratehdas, joka myy erilaisia tuotemerkkejä sille ihan yhtä ja samaa kahvia taikka dikipoksia valmistavalla virmalle."

Entä miksi pitää tehdä moottoriteitä, mihin muka on kiire? Tässä esimerkkejä oikeasta kiireestä: "Karjalan kannas vuonna neljäkymmentäneljä, kun aikoivat tappaa. Synnytyssairaala vuonna viisikymmentäkaksi, kun kuopus meinasi syntyä ennen aikojaan. Münchenin kymmenentuhannen metrin juoksun televisiointi, kun meillä ei vielä ollut vastaanotinta mutta Yrjänällä oli. Meidän Datsuni ei käynnistynyt ja oli pakko juosta. Vedin kaksitoista kilometriä Lasseakin nopeammin, kokonaan kaatumatta."

Säästövinkkejä löytyy, mottona "se on monta markkaa minkä elämässä pystyy säästämään". Tässäpä muutama ohje: "Sillä säästää myös, että nousee sohvalta. Television sijaan kannattaa lukea päivänvalon aikaan, kirjoja saa kirjastosta ilmaiseksi. Pidä huoli, että se on sellainen kirja, jossa ei satuilla ja kirjailija näyttää sellaiselta, jonka viitsisit kutsua kahville."

Ja vielä lisää kiireestä: "Kaupunkilaiset ja nuoriso elävät toista aikaa, kaikki alle seitsemänkymmentävuotiaat. Sen ajan nimi on kiire. Joka on oman pään keksintö. Kärsimättömyydeksi sellaista pitäisi sanoa. Joka taas on sitä että ihmiset eivät malta kärsiä vaikka kyllä kannattaisi. Kärsimyksen jälkeen pienikin helpotus tuntuu hyvältä. Mutta kun kaikki on koko ajan helppoa, niin mikään ei oikeastaan tunnu helpolta."

Parasta on oma kämmen vaimon lämpimässä kämmenessä: "Ei elämästä mitään jää eikä siitä mitään mukaansa saa. Kun sen tajuaa, tällaisen tavallisenkin minuutin arvo nousee aika kuulkaa paljon. Mutta ei ihminen parempaan pysty kuin mihin pystyy."