Uuno Kailas: Palava laulu - valitut runot

Uuno Kailas (29.3.1901-21.3.1933) kirjoitti runoja vain vähän reilun vuosikymmenen ajan, mutta hänen tuotantonsa on jäänyt elämään, merkittäväksi osaksi suomalaisen runouden kaanonia. Tähän kirjaan on koottu vaikuttava valikoima runoja: Palava laulu - valitut runot (WSOY, 2000; ISBN 951-0-24385-X).

Teoksen esipuheessa Pertti Lassila pohtii runoilijan elämää ja tuotantoa, niin hänen nuoruuden kokemuksiaan Aunuksen sotaretkellä kuin elämän loppupuolen sairautta, skitsofreniaa ja keuhkotautia, johon Kailas kuoli.

Teoksen kuvitus sisältää tulenkantaja-taiteilijoiden töitä, Uuno Kailaan aikalaisista siis on kyse.

Kailaan viimeinen kokoelma oli Uni ja kuolema, jonka synnystä ja merkityksestä Lassila kertoo seuraavasti:

Vuosi 1931 oli kohtalokas. Kailaassa todettiin pitkälle kehittynyt keuhkotuberkuloosi. Viljo Kajava on kertonut Kailaan silloin tokaisseen: "Nyt olen vihdoinkin saanut taudin, joka pitää ajatukseni loitolla mielisairaudesta."

Kailas käytti mielisairaus- ja sairaalakokemuksiaan Uni ja kuolema -kokoelman materiaalina. [...]

[... ] Uni ja kuolema tähtää tulevaisuuteen, viittaa kohti tasapainoa ja vapautta, joka ei ole pelon saartama.

Mielisairauden tuottamaa materiaalia Kailas työsti erityisesti kokoelman ensimmäisessä osastossa, jonka monissa runoissa hän saavuttaa sanomattoman, kielentakaisen kokemuksen ilmaisemisessa tuloksia, joita suomalainen lyriikka ei koskaan hänen jälkeensä ole ylittänyt.

Lassila nostaa esille runon Partaalla, ja tämä runo totisesti teki vaikutuksen mielisairauden kuvauksena, ja samalla myös kuvauksena ihmisen elämästä ja peloista:

Minä pelkään huoneessani.
Minä pelkään ikkunaa
ja ihmisvarjoja, joita 
kuin liskoja, matelijoita 
se seiniin heijastaa.

Minä pelkään katsoa oveen.
Ovi aukee pimeään —
ripa kääntyä vois ja tulla 
ne joilla ei nimiä mulla, 
ne joita ma unissa nään...

Ja myöskin seiniä pelkään. 
Näen äkkiä vavahtain: 
nehän mitään eivät kestä, 
nehän ketään eivät estä —
ovat himmeä seitti vain.
[...]

Kailas ei minulle ollut mitenkään erityisen tuttu, muutamaa runoa lukuunottamatta, mutta nämä runot todistavat Kailaan kyvyistä, ne kestävät aikaa, ja jotenkin lohdullisesti ne myös auttavat näkemään pelkojen tuonne puolen, aikaan jolloin pelko hellittää.

Pieni runokirja - 150 suomalaista klassikkoa

Petri Vaittisen kirja on täsmälleen sellainen kuin sen nimi kertoo: Pieni runokirja - 150 suomalaista klassikkoa (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8785-3). Tästä kirjasta löytyy niitä tuttuja runoja joihin itse kukin on kerta toisensa jälkeen törmännyt: Aleksis Kivi, Eino Leino, Edith Södergran ja niin edelleen.

Kirjassa on 284 sivua, joten runoissa riittää luettavaa pidemmäksikin aikaa. Itse selasin kirjan läpi, löytäen vanhoja suosikkeja mutta myös runoja, joita en muista aiemmin nähneeni.

Jostain syystä Uuno Kailas teki vaikutuksen, tässä katkelma aiheesta "Tyhmät ja viisaat":

On tyhmää nauraa auringolle.
Isä ja äiti ja eno ja täti
eivät koskaan naura sille,
Sillä he ovat jo isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita. 
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Ja vielä tunnelmointia, edelleen Kailas, runosta "Kesäilta":

Puun oksilta, kas, varastaa 
voin kourallisen tuulta
ja iltaruskon poskeltas 
ja perhosia suulta.

Taitaa olla vähän niin, että Kailas pitää ottaa luettavaksi, en hänen tuotantoonsa olekaan sen kummemmin tutustunut.