Jason Lutes: Berliini. Ensimmäinen kirja - kivikaupunki

Jason Lutes kuvaa 1920- ja 1930-luvun Saksaa tässä sarjakuvatrilogian ensimmäisessä osassa, joka 213-sivuisena tuntui suorastaan massiiviselta, niin että heti perään ei sarjan toiseen osaan jaksanut tarttua: Berliini. Ensimmäinen kirja - kivikaupunki (Like, 2006; ISBN 952-471-729-8).



Kirjan päähenkilö on toimittaja Kurt Severing, joka kirjoittaa lehteen yhteiskunnallisesti kantaa ottavia artikkeleita demokratiaa puolustaen, samaan aikaan kun kansallissosialismi ja kommunismi taistelevat ihmisten kannatuksesta.

Teos on paikoin pirstaleinen, mutta pysyy kohtalaisen hyvin koossa, kuvaten ensimmäisen maailmansodan jälkeistä todellisuutta jossa nuori saksalainen demokratia etsii muotoaan. Mutta jälkiviisaana on nähtävissä tuhon enteitä, kehityskulkuja jotka pian johtavat tilanteeseen jossa vain yhdenlainen ajattelu sallitaan.

Miami blues

Charles Willefordin dekkari tarjoaa kunnon meininkiä, ja vaikka tässä dekkareiden perusasetelmia käytetään surutta hyväksi on kokonaisuus omaperäisellä tavalla kirjoitettu: Miami blues (Like, 2001; suom. Hannu Tervaharju; ISBN 951-578-733-5).

Kirjasta on tehty samanniminen elokuvakin, jonka kuvittelen nähneeni, mutta en ole kyllä siitä ihan varma. Ihan yksi yhteen kirja ja elokuva eivät kyllä taida olla.

Kirjan päähenkilö on poliisi Hoke Mosley, jonka tekohampaat joutuvat tarinan pyöritykseen. Tai olisiko päähenkilö sittenkin vankilasta juuri vapautunut Frederick Frenger, Jr. (joka haluaa itseään kutsuttavan "Junioriksi"), joka reissaa Kaliforniasta Miamiin aloittaakseen uuden elämän.

Mutta Juniorin toiveet eivät ihan toteudu, pääosin siitä syystä että hän on väkivaltainen psykopaatti jonka hyvätkin suunnitelmat tuppaavat menemään solmuun. Mosley puolestaan joutuu tapahtumien pyöritykseen, kun hän yrittää selvitellä lentoasemalla tapahtunutta henkirikosta jolla Junior aloitti taipaleensa Miamissa.

Willefordin kirjoissa on jotenkin erikoisen vino tunnelma, eikä tarinalla loppujen lopuksi ole niin väliä, tärkeintä ovat mieleenpainuvat henkilöt, joita tässä kirjassa ovat sekä Mosley että Junior, ja mainittakoon myös Juniorin tyttöystäväksi päätyvä Susie, jonka kurpitsapiirakan resepti löytyy kirjasta.

Uutta toivoa kuolleille

Charles Willeford oli itselleni täysin tuntematon kirjailija, mutta Elmore Leonardilta poimittu lainaus kirjan kannessa herätti huomiota, lainauksen mukaan kukaan ei kirjoita parempia rikosromaaneja. Ja näin tosiaan taitaa olla, ainakin tämän kirjan perusteella: Uutta toivoa kuolleille (Like, 2001; suom. Hannu Tervaharju; ISBN 951-578-734-3).

Willefordin rikoskirjoja on verrattu Philip K. Dickin tieteisromaaneihin siinä mielessä että vaikka kummatkin kirjoittivat selvästi tiettyyn genreen kuuluvaa kirjallisuutta, kummatkin myös samalla kirjoittivat jotain sellaista mikä ei noudattanut kyseisen genren normaaleja kerronnan tai tarinankuljetuksen tapoja.

Jotain outoa, vinoa, sivusta katsovaa on Willefordin romaanissa. Tässä kirjassa tarinalla on sivurooli, enemmänkin kirja rakentuu henkilöille, joissa on jotain erikoislaatuista, hyvin inhimillistä.

Kirjan poliisi, Hoke Mosley, on lähestymässä eläkeikää, eikä elämä erityisesti hymyile, varsinkaan kun hän yllättäen saa hoidettavakseen kaksi teini-ikäistä tytärtään. Asunto-ongelma vaivaa, ja samaan aikaan Mosley yrittää selvittää huumeisiin kuolleen pojan tapausta.

Mosley yrittää selvitä arjen kiemuroista, ja ehkä tämä onkin kirjan keskeinen teema, se miten asioita ei pysty saamaan parhaalle mahdolliselle tolalle, mutta jotenkin on vain selvittävä. Ja hyvin Mosley asioita junailee, tosin vähän oman päänsä mukaan.

Ihmeellinen kirjoittaja Willeford on, kummallista etten häneen ole aiemmin törmännyt. Omaperäistä, erikoisella tavalla elämään suhtautuvaa. Ehkä tätä voisi kutsua myös realismiksi, sitä että kun kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on niin tulos näyttää mustalta huumorilta.

Super-Cannes

J. G. Ballardin kirjoja en ole lukenut montakaan, jotenkin hänen tuotantonsa vain ei ole isommin kolahtanut. Mutta kirjaston poistomyynnistä 50 eurosentillä ostamani tieteisromaani oli oikein mainio: Super-Cannes (Like, 2006; suom. Hannu Tervaharju; ISBN 952-471-853-7).

Onko kirja tieteiskirjallisuutta vai ei, sitä voi kysellä, mutta kyllä romaanissa eräänlaista utopiaa – tai pikemminkin dystopiaa – hahmotellaan, ja tieteen ja tekniikan sekä talouden innovaatioita yritetään vauhdittaa.

Ja kun ajattelee Suomen tai miksei Euroopankin politiikan tämän hetken teemoja, kirja tuntuu olevan hyytävällä tavalla ajan tasalla: ihmisistä halutaan lisää tehoja hinnalla millä hyvänsä.

Kirjaa voisi kuvailla myös psykologiseksi jännitysromaaniksi, tai miksei myös yhteiskuntakriittiseksi teokseksi. No, ajatus yli-ihmisestä joka tapauksessa tuo romaaniin tieteiskirjallisuuteen viittaavia teemoja. Ja toisaalta tässä on kyseessä myös dekkari, jossa yritetään selvittää aiemmin tapahtuneiden väkivallantekojen syitä.

Saramagon romaani Luola tuli mieleeni kirjan alkusivuilla, eikä tämä ajatus hullummalta tunnu jälkikäteenkään. Toisaalta Saramago on aivan toisenlainen kertoja, ja hänen tapansa kuvata maailmaa niin tavattoman vivahteikas, että vertailu on vaikeaa, mutta kyllä teemoissa jotain samaa on nähtävissä.

Saramago tuo tarinaansa maanläheistä ja ihmisen historiasta kertovaa kudelmaa, mikä Ballardilta puuttuu. Ballard puolestaan tykittää huipputekniikan parissa työskentelevien huippuosaajien stressitasoilla ja ajatuksella siitä, että menestyminen edellyttää psykopaattista asennetta – vai edellyttääkö?

Pääteasema

Alastair Reynolds oli itselleni uusi nimi, mutta tykästyin romaaniin Pääteasema (Like, 2011; suom. Hannu Tervaharju). Suosittu kirja: tätä arviot kirjoittaessani oli teoksesta Helmet-järjestelmässä yli 20 varausta, mikä on tieteiskirjalle paljon.

Kuvittelin, että tämä romaani olisi jatkoa sarjalle, sillä sen verran paljon siinä viitataan keskeisen henkilön, Quillon-nimisen lääkärin, aiempaan elämään. Mutta ilmeisesti näin ei olekaan, vaan teos on (ainakin tällä hetkellä) itsenäinen romaani.

Kirjassa kerrotaan tulevaisuuden maapallosta, tuhansien vuosien päässä tulevaisuudessa, jossa merkillinen avaruuteen ulottuva torni tarjoaa rinteillään ihmisille elinmahdollisuuksia.

Maailma on jakautunut vyöhykkeisiin, joilla on ikään kuin omat luonnonlakinsa: joillain vyöhykkeillä ei mikään elollinen kykene elämään, joillakin toimivat höyrykoneet, joillakin sähkö, joillakin edistynyt robotiikka ja nanotekniikka.

Teos oli ehkä turhan pitkitetty, mutta varsin sujuvaa kerrontaa kuitenkin. En ihan varma ole jaksanko Reynoldin pariin palata - sen verran työläs tämä kirja oli - mutta pidän nimen kyllä mielessä.