John Grisham: Veljet

John Grishamin jännärissä tehdään rikoksia urakalla, vankilan sisältä käsin: Veljet (WSOY, 2001; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-0-24369-8).



Romaanin juoni on näppärä, siinä limitetään kevyesti vartioidussa vankilassa aikaansa kuluttavien luottovankien juonitteluja USA:n presidentinvaaleihin ja niiden poliittiseen kähmintään.

Toisaalta nykypäivänä kun seuraa Trumpin hallinnon edesottamuksia eivät kirjan juonenkäänteet tunnu juurikaan yllättäviltä, siinä määrin päätöntä touhu on ollut, ja tuntuu yhä pähkähullummaksi menevän. Tässäpä on haastetta Grishamin kaltaisille kirjailijoille: mitä tehdä kun reaalimaailma on kummallisempaa kuin mikään mitä kirjailijat olisivat pari vuotta sitten pystyneet keksimään.

Lincoln Child: Kuoleman algoritmi

Olenkohan lukenut yhtään Lincoln Childin kirjaa ennen tätä jännäriä? Tämä koukutti lukemaan, ja vaikka välillä hypin pätkiä eteenpäin, tarinassa oli imua lähestulkoon loppuun saakka: Kuoleman algoritmi (Gummerus, 2011; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 978-951-20-8557-6).



Child kertoo kirjassaan melkeinpä tieteiskirjallisuuden alueelle menevän jännityskertomuksen psykologisiin ja muihin testeihin perustuvasta deittipalvelusta, jonka salainen algoritmi löytää ihmisille kumppanin joka on juuri se oikea, lähes täydellisen yhteensopiva.

Mutta kun yksi tällainen täydellisen yhteensopiva pari löydetään kaksoisitsemurhan tehneenä, on aika selvittää mitä kaikkea löytyy yhtiön taustalta. Onko jollakulla syytä vainota yhtiön asiakkaita?

Kirjan loppu jonkin verran lässähti, mutta aika hyvin Child sai tarinansa pidettyä koossa, eikä kovin pahoja ylikierroksiakaan tarinassa ollut, kohtuullisen taitavasti punottu kertomus tämä on.

Len Deighton: Luottamus

Tämä on kolmannen ja viimeisen Bernard Samson -vakoilutrilogian kolmas osa, mikä tarkoittaa että yhdeksän romaanin luku-urakka päättyy tähän kirjaan. Hyvin Len Deighton urakastaan selviää tällä romaanilla: Luottamus (Book Studio, 1997; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-611-844-5).



Edellisessä sarjan osassa Bernard seikkaili Puolassa, ja tuon romaanin tapahtumien jälkivaikutukset alkavat näkyä. Bernardin lanko George oli toiminut vakoilijana itäblokin hyväksi, eikä Bernard selviä ilman vastapuolen kostoa Puolassa toteutetusta operaatiosta.

Ja samalla Bernard alkaa vihdoin saada selville, miten hänen vaimonsa sisko ja Georgen vaimo Tessa kuoli ja ketkä olivat loppujen lopuksi tämän juonen taustalla. On aika selvitellä kotipesän likapyykkiä. Mutta miten käy Bernardille ja hänen vaimolleen Fionalle, jonka ura on huimassa vauhdissa ja jolla ei ole juuri aikaa lapsilleen tai Bernardille?

Romaani on sisäisesti ristiriitainen, ja tuntui siltä, että Deighton punoi kirjan loppuun kuvioita joista olisi voinut jatkaa romaanisarjaa tästäkin eteenpäin. Mutta oikeastaan tällainen avoin lopetus sopii pitkälle romaanisarjalle, jonka hahmojen kanssa on tullut hyvinkin tutuksi. Itse kukin voi pohtia, mitä Fiona ja Berhard elämässään kokevat jatkossa, millaista kahden tällaisen tahtoihmisen suhde on, onko sillä tulevaisuutta.

Len Deighton: Toivo

Tämä on Bernard Samson -vakoilutrilogian toinen osa. Kyseessä on sarjan päättävä trilogia, eli loppu alkaa hiljalleen häämöttää. Len Deighton selviää urakastaan kunnialla, mutta aivan parhaassa terässä hän ei ole tässä romaanissa: Toivo (Book Studio, 1996; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-611-796-1).



Näin teosta kuvaillaan esittelytekstissä:

Kylmä sota idän ja lännen välillä alkaa olla lopuillaan, ja Puolassa näkyvät jo selvät merkit uudesta huomisesta. Kaiken myllerryksen keskellä Bernard Samsonilla on myös henkilökohtainen pulma ratkottavanaan: onko hänen vaimonsa se menestyvä huippuagentti jona Keskus häntä pitää vai pelkkä juonittelija, häikäilemätön oman edun tavoittelija? Bernard aikoo ottaa asiasta selvän.

Bernardin huipputyylikäs esimies ei ole valmis paljastamaan korttejaan, sillä hän taistelee vallasta pelissä, jossa myös Fiona on mukana. Yllättäen Dicky haluaa lähteä Bernardin mukaan kentälle Puolaan jossa odottaa salainen tehtävä.

Keskeinen osa kertomuksessa on Bernardin langolla Georgella, joka on kotikonnuillaan Puolassa selvittämässä mitä hänen vaimolleen, Bernardin Fiona-vaimon siskolle Tessalle tapahtui.

Olen lukenut niin paljon näitä Deightonin vakoojaromaaneja että niiden tapahtumat alkavat jo mennä vähän sekaisin muistissa. Aika ajoin Deighton laukoo sarkastisia huomioita ympäröivästä maailmasta, yhtä lailla pistäviä olkoon kyse mistä maailmankolkasta tahansa.

Deighton kuvaa uskottavasti Puolan todellisuutta juuri ennen Neuvostoliiton romahtamista, kun otetta vallan kahvasta yritetiin kiristää vaikka usko järjestelmään alkoi vakavasti rakoilla.



Sarjan edellisen osan nimi oli Usko ja viimeisen osan nimi Luottamus. Ja pohjimmiltaan tässä trilogiassa on rakkaudesta kyse, siitä että kahden ihmisen suhde ei ole yksinkertainen, kun läsnä on kummankin osapuolen osalta kolme ihmistä: todellinen ihminen, se ihminen joka kuvittelee olevansa ja sitten vielä se jollaiseksi toinen osapuoli ihmisen kuvittelee. Ja tähän kun kytkee vielä vakoilijoiden maailman pelin, jossa juonitellaan vallasta niin organisaation sisällä kuin vastapuolta kohtaan, niin aikamoinen soppahan siitä syntyy.

Ihan mukavasti Deighton hahmojaan kehittelee eteenpäin. Samson saa tässä teoksessa taas uusia vivahteita, kun hän selvittelee suhdettaan vaimoonsa ja tämän urasuunnitelmiin. Mutta pientä väsymystä taisi Deightonilla jo olla näitä hahmoja ja tätä vakoilijoiden maailmaa kohtaan.

Kumma tapa kuolla

Ross Macdonaldin dekkarin kannessa väitetään, että Macdonald on parempi kuin Raymond Chandler ja Dashiell Hammett, ja takakannessa taas New York Timesia lainaten sanotaan, että "Macdonaldin paras kirja ... ja tietysti vuoden paras yksityisetsivädekkari". Kovasti on kehuja kirjalla: Kumma tapa kuolla (Book Studio, 1995; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-611-707-4).

Pidän kaikkien näiden kolmen kirjoittajan dekkareista, ja tietysti osa pitämisestä johtuu näiden kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, jotka eivät voi olla värittämättä käsitystä niiden maailmasta.

Tämän dekkarin alkuperäinen nimi on lakoninen - The way some people die - ja kuvastaa sisältöä paremmin kuin vähän kumma suomenkielinen nimi. Mutta käännös on kyllä ammattilaisen työtä ja sopii hyvin Macdonaldin sarkastiseen tyyliin, joka paikoitellen on vähän turhankin näppärää mutta useimmiten toimii herkullisesti.

Niin, sekin on syytä mainita, että dekkarin päähenkilö on Lew Archer, kovaksikeitetyn yksityisetsivän eräs arkkityyppi, ja kirja on kirjoitettu Archerin näkökulmasta hänen tajunnanvirtaansa myöten.

Joskus tulee vähän ihmetelleeksikin tekstin oppineisuutta, mutta sujuvaahan tämä kerronta silti on:

Harjanne nousi merenpinnan tasolta loivana rinteenä, joka oli jakautunut siististi sosiaalisiin kerroksiin kuin pienoismalli, jonka sosiologi on rakentanut todistaakseen teoriansa. Matkailijat ja väliaikaiset asukkaat asuivat rannan hotelleissa ja motelleissa. Niiden takana oli kymmenen korttelin levyinen slummivyö, jossa eli ja kuoli väestön tummempi puolisko. Rautatien toisella puolella - kyllä siellä rautatie oli - olivat liikekorttelit, joiden vanhat espanjalaisjulkisivut olivat kuin hapantuneen kakun koristeita. Kaupoissa ja toimistoissa työssä käyvät ihmiset asuivat viisitoista kertaa viisitoista metristen tonttien ruudukkoa, joka vei seuraavat kymmenen korttelia. Rinteillä niiden yläpuolella nauttivat patioistaan ja grillikuopistaan liikkeiden omistajat ja johtajat. Ja harjanteen laella asuivat varsinaiset rikkaat, jotka olivat ostaneet majapaikkansa Pacific Pointista, koska se heidän mielestään muistutti Juan-les-Pinsiä.

Melkoisen ankea on tämä maailma jota Macdonald kuvaa, lohtua ei erityisemmin ole tarjolla, ja Archer tuntuu aika ajoin pikemminkin kaikkitietävältä kertojalta kuin rajoitetulta minähahmolta tarinan pyörteissä:

Minä kiitin. Hiekkasäkin rummutus alkoi uudestaan jo ennen kuin ehdin kuulomatkan ulkopuolelle. Ennen pitkää hän olisi nyrkkeilykone, joka palkattaisiin kahdellakymmenellä tai kahdellakymmenelläviidellä dollarilla saamaan selkäänsä ja lyömään takaisin. Jos hän olisi todella hyvä, hän voisi pysyä pinnalla kymmenen vuotta, nukkua iho keltaisempana kuin Violetilla, syödä paksuja pihvejä aamiaiseksi, panna kovan kovaa vastaan. Sitten seuraisi pudotus takaisin slummikadun kulmaan aivon kokkelina kallon sisällä.

Riskirajoilla

Enpä tiennyt, että tiedustelupalvelu MI5:n entinen johtaja Stella Rimington kirjoittaa dekkareita, mutta niinpä on laita, ja sellainen on suomennettukin: Riskirajoilla (WSOY, 2005; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-0-30712-2).

Kirjassa toimitaan - kuinkas muuten - MI5:n tiedustelutoiminnan keskellä, ja päähenkilö on tarmokas MI5:n naispuolinen virkailija - kuinkas muuten - Liz Carlyle.

Mitenkään erityisen nokkela tai yllätyksellinen tämä tarina ei ole, oikeastaan kirja muistuttaa pikemminkin perinteistä dekkaria kuin tiedustelupalvelusta kertovaa jännäriä, mutta aika hyvin tarina pysyy kasassa.

Joissain jännäreissä tarinan olennainen elementti on henkilöhahmojen epäluotettavuus, mutta tässä kirjassa on melko lailla perinteinen lähtökohta: lukija tietää että Carlyle on "hyvien" puolella, ja varsinainen jännitysmomentti syntyy siitä pystyvätkö hyvikset selvittämään maahan soluttautuneiden terroristien kaavailut.

Mikä kirjassa on erinomaista on englantilaisen kulttuurin, ihmisten ja maantieteen tarkka kuvailu, eikä aina erityisen imartelevassa valossa: "Olemme nyt tekemisissä brittien kanssa, ja britit ovat kostonhimoista kansaa. Heitä ei ollenkaan vaivaa katsella, miten vanhukset nääntyvät nälkään kunnan asunnoissa tai kuolevat hoidon puutteessa sairaaloiden saastaisilla käytävillä, mutta auta armias, jos joku muu taittaa hiuskarvankaan edes jonkun vähäväkisen päästä, eli se sitten kalastaja tai vanha nainen, he ajavat syyllistä takaa maailman ääriin."

Kyllä tämä dekkari luetuksi tuli, ja sarjan seuraavankin teoksen laitoin varaukseen kirjastossa.

Hämähäkin aika

James Patterson on tämän hetken myydyimpiä kirjailijoita. Wikipedian mukaan hänen romaanejaan on myyty viime vuosina enemmän kuin Stephen Kingin, John Grishamin ja Dan Brownin kirjoja yhteensä. Ja tuotteliaskin Patterson on, 71 romaania 33 vuodessa, ja hänellä on myös Guinnessin ennätystenkirjassa merkintä kirjailijasta jolla on kaunokirjallisuudessa eniten kovakantisia bestseller-kirjoja nimissään (63 kirjaa).

No, tarkoittaako myyntimäärä sitten sitä, että Patterson osaa kirjoittaa hyvin? Mitä tähän nyt sanoisi. Toisaalta ei voi kieltää, etteikö teksti olisi luettavaa ja mukaansa tempaavaa, mutta samalla tekstissä oli sellaista teollisuustuotannon ja laskelmoinnin makua josta en pitänyt yhtään, puhumattakaan siitä että Patterson tuntuu kirjailijana hyvin kylmältä, melkeinpä voisi sanoa että tuntuu kuin kirjoittaja olisi samanlainen kuin hänen kuvaamansa psykopaatit, juonitteleva ja manipuloiva.

Poliisi Alex Cross on Pattersonin tunnetuin hahmo, ja kirjasarjan aloittaa teos Hämähäkin aika (WSOY, 2011; 6. painos; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 978-951-0-35991-4). Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut kaksi tähteä. Mietin antaako yhden vai kaksi tähteä, ja päädyin kahteen.

Pattersonin kirjoittamisessa on paljon samaa kuin Dan Brownilla: haetaan yleisöä kiinnostavia teemoja, tässä tapauksessa poliitikon lapsen sieppaava sarjamurhaaja-psykopaatti, paketoidaan mukaan yksinkertaista psykologisointia ja nopeatempoista toimintaa, pehmennetään pakkausta hiukan päähenkilön perhetaustalla (psykologiksi valmistunut poliisi jonka vaimo murhattiin ja jolla on kaksi lasta), ja myyvä paketti on valmis.

Ja sanottakoon se vielä, että Patterson kyllä osaa paketoinnin, sillä kirjan sankari Cross on mustaihoinen, toimii aktiivisesti vapaaehtoistyössä ja soittaa pianoa rentoutuakseen. Mutta kovin uskottavalta hahmolta Cross ei kyllä tunnu, vaikka Patterson sinne tänne ripotteleekin fraasin tai pari katuslangia.

No, pakettiin kuuluu tietysti FBI-agentteja, poliittista kähmintää ja poliisin sisäistä valtapeliä, sekä tietenkin huippuälykkään psykopaatin juonimia kuvioita, ja lopussa yllätys joka yrittää kääntää tilanteen päälaelleen.

Se mikä Pattersonissa on parempaa kuin Dan Brownissa on se, että hän ei rupea jaarittelemaan pitkiä pätkiä asiaan kuulumatonta tekstiä, mikä Brownin yhteydessä usein paljasti miten vähän hän ymmärsi asiasta josta kirjoitti. Pattersonilla homma pysyy raiteillaan koko ajan, se on myönnettävä, vaikka hänelläkin on siellä täällä lapsuksia jotka romahduttavat uskottavuutta (tosin uskottavuus ei liene näiden kirjojen ykkösprioriteetti).

Ei kyllä houkuta tarttua Pattersonin kirjoihin uudestaan, tästä tuli fiilis kuin olisi pakotettu syömään McDonaldsin herkkuja yli sietokyvyn.

Kantasolu

Robin Cook on niitä kirjailijoita, jotka saavat teoksiaan jollain tavalla myydyksi, mutta joiden kirjojen lukeminen on takkuista, johtuen siitä että ne on niin huonosti kirjoittettu. Saman tyyppinen kirjailija on Dan Brown, joka osaa teoksensa myynnin julkisuudessa mutta jonka kirjoittamiskykyä on pakko epäillä.

Cookin tarjoamasta sopasta on mainio esimerkki romaani Kantasolu (Gummerus, 2011; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 978-951-20-8457-9). Teosta voi pitää biotekniikan pariin sijoitettuna jännärinä.

Romaaniin Kantasolu on sekoitettu uskomaton määrä kaikenlaista teemaa: japanilaisia ganstereita, amerikkalaisia mafiosoja, kuolemansyyntutkintaa, lapsen kidnappausta, kantasolutekniikalla spekulointia, bisnesmaailman kiemuroita ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Henkilöhahmot ovat niin ohuita ja pahvisia että niitä voisi sanoa kuultopaperista tehdyiksi. Cook kasaa tietokirjoista ottamiaan detaljeja henkilöhahmojen suihin, ja dialogista tulee sitä myötä niin vähän uskottavaa että lukijalla pinna kiristyy. Ja kun hahmot eivät kiinnosta, kun tarinaan sotketaan lisää ja lisää aineksia, soppa on valmis, mutta semmoinen soppa ettei se nautintoa lupaa.

Kirja jäi kesken. Noin neljäsosan jaksoin sitä kahlata ja siitäkin suurin osa oli yhtä turhan kanssa.

Valdez

Mitä jos Hemingway olisi kirjoittanut länkkärin? No, sitä emme saa koskaan lukea, mutta Elmore Leonard, joka suuresti arvostaa Hemingwaytä, on länkkärin kirjoittanut, ja melkomoinen se onkin: Valdez (Bookkari, 2009; suom. Jorma-Veikko Sappinen).

Sivuja on 198, eli tiivis lukukokemus, ja hemingwaymäiseen tapaan tässä ei turhia selitellä. Leonard osaa kirjoittaa. Ja vaikka länkkäri tuntui aluksi erikoiselta aiheenvalinnalta, niin kyllä tämä on taattua Leonardia, voisiko sanoa että kunnianosoitus lännenkirjallisuudelle - ja Hemingwaylle.

Rob Valdez toimii lainvalvojana syrjäseudulla, ja joutuu vedetyksi mukaan rikoksesta epäillyn miehen kuolemaan. Sitten käy ilmi, että kyseessä oli väärinkäsitys ja kuollut oli syytön siihen mistä häntä epäiltiin. Mutta miten hänen lasta odottava leskensä saisi oikeutta?

Rob Valdez käy läpi kiirastulen, ja loppujen lopuksi on kova kovaa vastaa. Kumpi antaa periksi, Valdez vai omankäden oikeutta harrastava paikkakunnan pomo.

Tämä pienoisromaani tempaa mukaansa, ja se on hyvin älykkäästi kirjoitettu, selittelemättä mitään ylimääräistä. Lukija joutuu tekemään työtä, mutta se ei haittaa, sillä tarina vetää mukaansa.

Tässä ei ole kyse ihan tavanomaisesta länkkärien asetelmasta, vaan ihmisen oikeudentuntoa tutkitaan monesta näkökulmasta, tyytymättä kliseiseen kerrontaan. Ja Leonard pyörittää tarinaan yhä uusia kerroksia tuomalla mukaan hahmon kerrallaan. Lopulta tarina kattaa ihmisyyden kaikessa monimutkaisuudessaan, kaikessa minimaalisuudessaan.

Taiturimaista!

Blue City - likainen kaupunki

Ross Macdonaldin dekkari Blue City - likainen kaupunki (Bookkari, 2009; suom. Jorma-Veikko Sappinen) ilmestyi alunperin 1947. Kirja kuvastelee toisesta maailmansodasta palanneen 22-vuotiaan sotilaan tuntoja. Johnny Winter saa kuulla isänsä kuolleen, ja lähtee etsimään syyllistä läpikohtaisin korruptoituneessa kaupungissa.

Kirja on lyhyt ja intensiivinen. Macdonald paneutuu amerikkalaisen elämänmenon pimeyteen: korruptioon joka manipuloi niin poliitikot, poliisin kuin virkamiehetkin pelinappuloiksi hämäräperäisten bisnesmiesten pelissä. Winter etsii totuutta tapahtuneeseen päivin öin, tuskin hengähtämättä, joutuen niin gansterien kuin poliisinkin takaa-ajamaksi; tosin näillä kahdella porukalle ei suurta eroa kaupungissa ole.

Joissakin Macdonaldin kirjoissa on lukijan yllättävää lyyristä maalailua, mutta tässä kirjassa sitä ei ole juuri ollenkaan. Teos on suurimmaksi osaksi dialogia, jonka avulla kaikki olennainen tuodaan esille, niin kaupungin nykytila kuin Winterin isän murhan taustatkin. Dialogin lisäksi on jonkin verran nasevaa toimintaa, mutta sen Macdonald hoitaa hyvin eleettömästi, minimalistista sanomista käyttäen, sijoittaen ison osan toimintaa dialogiin tai rivien väliin.

Onko Macdonaldin kuvaamalla korruptoituneella amerikkailaisella yhteiskunnalla vastineensa todellisuudessa? Kai täytyy olla, ei tämmöistä sanomisen pakkoa ja intoa tyhjästä voi syntyä. Tuntuu joka tapauksessa siltä, että Macdonald kykenee kirjassaan sanomaa jotain olennaista tästä järjestelmästä jota pidettiin maailman vahvimpana taloutena ainakin vielä jonkin aikaa sitten.

Otetaan vielä tähän loppuun lainaus kirjasta: "Pistooli putosi hänen kädestään ja jäi kiiltävänä matolle. Jarrut kirskahtivat kadun reunassa ulkona ja auton ovi läimähti. Kun katsoin [...] kasvoja, niiden ilmettä alkoi muuttaa suru tai jokin muu voimakas tunne."

Kolme dekkaria: Kylmät jäähyväiset, Numeropeli ja Luostarin varjot

Tuli luettua enemmänkin dekkareita peräjälkeen, vanhaa ja uutta, hyvää ja huonoa.


Kylmät jäähyväiset / Dashiell Hammett ; suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

Aloitetaan vanhasta ja hyvästä. Luulin lukeneeni Dashiell Hammettia joskus aikoinaan, mutta taitaapa olla että hänen kirjansa ovat tuttuja vain elokuvista - Maltan haukka ja niin edelleen. Mutta Hammett osaa kirjoittaa, terävästi. Ja vaikka monet ovat myöhemmin - näin jälkiviisaasti on todettava - Hammettia matkineet, on hän edelleenkin omaperäinen, alkuperäinen.

Tässä novellikokoelmassa on myös esipuhe, joka ehdottomasti kannattaa lukea: se kertoo millainen Hammett ihmisenä oli, tai ainakin on kertovinaan, läheisen ihmisen sanoin. Melkoinen elämäntarina, näiden kirjojen kirjoittajallekin.


Luostarin varjot / C. J. Sansom ; suomentanut Katariina Kaila

Mennään sitten uuteen ja hyvään: historiallinen dekkari 1500-luvun englannista, Cromwellin ajalta. Kovasti kehuttu, ja olihan tähän sitten tartuttava. Eikä turhia olleet kehut.

Lukija saa kirjan myötä aimo annoksen kuvausta 1500-luvun elämänmenosta, joka oli melkoista, luokkayhteiskunnan murrosvaihetta kun elettiin, mustan surman jälkeen alkanutta varallisuuden uusjakoa uusille rikkaille, kuninkaan (ja Cromwellin) luottomiehille. Katolisen kirkon omaisuutta oltiin uusjakamassa muun muassa luostarien lakkauttamisen avulla.

Eikä luokkaansa saanut unohtaa, koskaan - siitä kumpuaa kirjan keskeinen tarina, luostarissa tapahtunut veriteko jota päähenkilö lähtee Cromwellin käskystä selvittämään.

Ei ihan helppo juttu, mutta hyvä kirja. Ja suomennos on erinomainen, vaikka kymmenkunta kirjoitusvirhettä tekstistä löysinkin, tyyppiä "vihre".


Numeropeli / John Verdon ; suomentanut Marja Luoma

Ja lopuksi: uusi ja huono kirja. Tätäkin John Verdonin dekkaria on kehuttu, mutta oikeastaan ainoa sen positiivinen seikka on että lukija saa kokea olevansa älykäs, sillä tarinan käänteet paljastuvat tekstistä kohtuu aikaisin. Eikä keskeinen tarinan rakennuskivi kovin kovaa tekoa ole - kun sitä vähän pohtii, huomaa että homma ei toimi ollenkaan.

Nopealukuinen, ei kovin vedenpitävä dekkari tämä. Pikaluettavaa.