Eerikinpojat

Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanisarja tuli luettua. Seuraavaksi lainasin - Tuuriin siinä määrin tykästyin - romaanin Eerikinpojat, joka on sekä tuttua että hiukan uudenlaista Tuuria.

Teos kertoo 1730-luvun Suomesta, jossa eletään Ruotsin vallan alla, käydään kauppaa meren yli, ja eletään murroskautta uskonpuhdistuksen jälkimainingeissa. Teos keskittyy herätysliikkeen sisäpiiriin. Päähenkilönä on laihialainen piikatyttö - mutta koska kertomistyyli on samanlainen kuin Pohjanmaa-sarjassa, on nimellinen päähenkilö kuitenkin varsin Tuurin oloinen, samalla tavalla sekä vähän sivustakatsoja että ajoittain tapahtumiin vaikuttava toimija.

Herännäiset joutuvat sekä Ruotsin että Tanskan kuninkaan karkoittamiksi uskonsa tähden, eikä heille tunnu löytyvän uutta kotipaikkaa mistään. Laivat ajavat karille toinen toisensa perään, matka on mutkia ja vastoinkäymisiä täynnä, mutta uskossa ei anneta periksi.

Teos ilmeisestikin perustuu tositapahtumiin, ja samalla kiinnostavasti valottaa pohjanmaalaista elämää lähes kaksi vuosisataa sitten. Globalisaatio oli totta jo tuolloin - merta ja kauppaa käytiin. Olisikohan tässä maailman avautumisessa ollut yksi syy myöhempään pohjalaiseen yritteliäisyyteen, jonka syytä ja olemusta on näihin päiviin ihmetelty.

Eerikinpojat on lyhyt katkelma maanpaon ankaruudesta ja ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää toisenlaista uskoa. Kirjassa on kyllä myös valoisia ja humoristisia hetkiä, esimerkiksi kun laivan matkustajat rakentavat synnyttävää äitiä varten Tanskassa rantasaunan, mikä saa lähikaupungin asukkaat oitis epäilemään matkustavaisia ties mistä noitamenoista.

Kiinnostava aloitus uudelle romaanisarjalle - ehkä tätä kannattaa seurata eteenpäinkin?

Ameriikan raitti

No, nyt se on luettu, nimittäin Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanisarja. Viimeiseksi jäi Ameriikan raitti, ja se olikin varsin hieno tapa päättää sarja.

Tässä kirjassa muutamia "unohtuneita" langanpäitä kudottiin yhteen, muun muassa se mitä "John" Hakalalle - tuttu romaaneista Uusi Jerusalem ja Maan avaruus - tapahtui elämänkaaren loppupuolella.

Tuurin kertoja-päähenkilö on sama tuttu ja turvallinen kertojanääni, tällä kertaa veropakolaiseksi pakotettu (tai ajautunut) Floridan helteisiin, sinne syntyneen suomalaisyhteisön joukkoon. Eikä kaikki tälläkään kertaa suju odotetulla tavalla.

Minkä jo tiesin, koska luin sarjan päätösromaanin Lakeuden kutsu aivan ensimmäiseksi. Mutta koska näiden teosten nimellisien tapahtumavuosien väli on aika pitkä, kaikki ei millään tavalla ollut tuttua tai ennustettavissa.

Jotenkin osui kohdalleen se, että kun kirjan henkilöt yrittivät pärjätä keskellä Floridan kesän helteitä, täällä Suomessa oli ennätyshelteet. Ja mielenkiintoista oli myös se millä tavalla Tuuri toi amerikkalaisesta perspektiivistä uudenlaisen näkemyksen suomalaiseen nykyaikaiseen elämänpiiriin.

Samaa hän oli tehnyt jo teoksissa Uusi Jerusalem ja Maan avaruus, 1900-alkupuolen perspektiivistä ja Kanadan suomalaissiirtolaisten parissa. Luultavasti en noiden kirjojen osalta täysin osannut ymmärtää Tuurin kirjallisen saavutuksen suuruutta, mutta hiljalleen se on alkanut selvitä.

Tähän liittyen oli äskettäin uutinen, jossa kehotettiin selvittämään kanadansuomalaisten juuria: "Kanadassa elää suurin Pohjoismaiden ulkopuolinen suomalaisyhteisö. Kanadansuomalaisuus on muuttunut sadan vuoden aikana entistä monikulttuurisemmaksi. Alkuperäiset siirtolaiset ovat jo ikäihmisiä, joiden muistot ja kokemukset olisi hyvä kerätä pian talteen."

Tästäkin näkökulmasta Tuuri on tehnyt erinomaista työtä, tuonut ymmärrettäväksi ajan ja aikakauden joka muuten olisi jäänyt unohduksiin.

Pakko se on myöntää: komea sarja romaaneja, kaikki ehdottomia lukutapauksia, parhaimmillaan yhtenä kokonaisuutena, ei niinkään yksittäisinä romaaneina.

Mitähän seuraavaksi lukisi?

Talvisota

Tuli Antti Tuurin Talvisota luettua. Aluksi iski jostakin mielen sopukoilta harhakuva, että tässä olisi Koskelasta eikä Hakalasta kyse, miten sattuikin että Väinö Linna tuli mieleen. Ehkä hänen tekstinsä sen verran kovasti tajuntaan piirtyi. Mutta Johannes Hakalan pojathan ne siellä, eritoten Martti, joka jotenkin sodasta selvisi hengissä mutta eipä ilman henkisiä vammoja, sen verran koviin paikoihin kirjan sivuilla joutui.

Tuurin tyypillinen kertoja-minä on käytössä nytkin, mutta ehkä jotenkin vaimeampana kuin muuten, tässä tarina - talvisota - vie mukanaan ja kertojalle jää kovin vähän tilaa esittää omiaan. Lyhyeltä kirja tuntui, mutta intensiiviseltä, kuin yksi ja sama kohtaus olisi jatkunut ja jatkunut ja jatkunut, lievennystä tarjoamatta.

Ihan samalla tavalla Talvisota ei ole valkokankaalta tajuntaan iskeytynyt kuin Tuntematon sotilas, joten kirjassa oli paljon enemmän uuden tuntua, ei juurikaan valmiiksi nähdyn oloista.

Hyvä kirja, tosin sotakirjallisuuden lajiin kahlittu, ei sen kummempi mutta ei sen huonompikaan, oikein kelpo näyte kirjoittajan kyvystä pureutua siihen mitä talvisodan puolustustaistelussa oikein tapahtuikaan.

Nyt on enää yksi Pohjanmaa-sarjan kirjoista lukematta, Ameriikan raitti. Se on seuraavaksi työn alla.

Tuhat sivua Antti Tuurin oloisia miehiä

Olen jatkanut "insinöörikirjailija" Antti Tuurin teosten lukemista teoksilla Uusi Jerusalem (1988) ja Maan avaruus (1989). Näiden jälkeen Pohjanmaa-sarjasta on lukematta enää kaksi teosta, nekin taidan ottaa työn alla. Juuri nyt olen hyvässä vauhdissa novellikokoelman parissa - Maakunnan miehiä. Novellit 1983-1996.

Tuuri on kertojana hiukan yksioikoinen, suuria kokeiluja ja yllätyksiä ei ole odotettavissa. Teosten minä-kertoja on aina saman tyyppinen mies, kirjasta kirjaan, asioita sivusta seuraava mutta tavalla tai toisella aina sekaantuva, ja useimmiten jollain tavalla siipeensä saanut.

Mikä tekee kirjoista hyviä on niiden uskottava ympäristön kuvaus, olkoon kyse sitten Etelä-Pohjanmaasta tai Kanadan preerioista tai nikkelikaivoksista.

Ja sekin on hyvä, ettei Tuuri tee kertoja-päähenkilöistään elämää isompia sankareita, vaikka heidät paljon paneekin kärsimään. Jonkinlaista hohtoa päähenkilöt kyllä kokemusten läpäisemisestä saavat, vaikka aina kaikki ei hyvin päin järjesty. Tuurin resepti tuntuu olevan: otetaan hyvin dokumentoitu aikakausi ja paikka, perehdytään siihen, tiputetaan kertojahahmo keskelle noita tapahtumia ja katsotaan miten hän siellä selviää.

Aika lailla tutkimustyötä Tuuri tuntuu tehneen, esimerkiksi teoksissa Uusi Jerusalem ja Maan avaruus. Suomalaisten siirtolaisten asema ja kohtelu Kanadassa 1900-luvun alkupuolen lamakaudella tulee tarkkaan selvitetyksi, samaten se mistä suomalaisten elantoa yrittivät itselleen hankkia: kaivoksista, metsätyöstä, maan raivauksesta, viljelystä.

Mielenkiintoista oli myös lukea suomalaisten uskonlahkojen perustamista yhteisöistä, joissa kokeiltiin "ei-kapitalistisia" yhteistoiminnan muotoja. Kovin hyvin siinä ei käynyt, varsinkin kun lama-aika painoi päälle ja luonnonvitsaukset (sirkat ja kuivuus) tuhosi maatalouden.

Vaikka Tuurissa onkin vähän "formaattikirjailijan" makua, ei häntä voi lukijan väheksymisestä syyttää, siinä määrin mainioita työnäytteitä hänen teoksensa ovat. Aikamoisen työsaran Tuuri on omalla alallaan kyntänyt.

Suomalaisuudesta ja kirjallisuudesta

Ihan aluksi uutinen: aiemmin mainostamani Helmet-järjestelmä on nyt avannut tietoaineistonsa kaikkien käyttöön. Hieno juttu! Tarjolla on 680 000 kirjan, levyn, nuotin yms. kuvailutiedot, joita kuka tahansa voi hyödyntää.

Sitten kirjoihin. Olen jatkanut lukemista, aiemmin työn alla olleiden Sebaldin ja Sariolan jälkeen. Luin Kari Hotakaisen uusimman romaanin Ihmisen osa (Siltala, 2009), joka oli vallan erinomainen, tosin ehkä kerrontateknisesti turhankin erikoista tavoitteleva.

Mutta hauska kehyskertomus silti - mummo joka myy elämänsä kirjailijalle. Melko iso tarinan kaari kirjassa on, tosin paikoitellen turhankin äksyä toimintaa - punaisia päin 30 km/h ylinopeutta ajava auto ja muuta semmoista tehostetta. Ei silti, hyvin tarina pysyy kasassa.

Hotakaisen jälkeen luin Kjell Westön sukukronikan Älä käy yöhön yksin (Otava, 2009).

Tämä on ensimmäinen Westön teos jonka luin, eikä hassumpi, vaikka joskus kyllä tuntui että kirjoittajan ote hiukan herpaantui aiheesta. Mutta osaltaan kyse voi olla tarkoituksellisesta etäännyttämisen kerrontatekniikasta. Kiinnostava teos, joka käyttää monen näkökulman tekniikkaa tehokkaasti hyväkseen.

Koska en Westöä ole aiemmin lukenut, en myöskään tiennyt että tämä kirja on "Helsinki kvartetin" päätösteos. On syytä lukea myös muita sarjan teoksia. Finlandia-palkinnon voittanut Missä kuljimme kerran lienee ilmiselvä valinta.

En voi olla vertaamatta Westöä Antti Tuuriin, jota myös olen alkanut äskettäin lukea. Aloitin Lakeuden kutsusta ja sen jälkeen luin Pohjanmaan. Lienee syytä jatkaa, sen verran hyviä nämä olivat, kunhan ensin pääsin sisään Tuurin kertomistyyliin.

Mielenkiintoista muuten, että Antti Tuuria on kutsuttu "insinöörikirjalijaksi", samoin kuin Kari Hotakaista ja Hannu Raittilaa. (Ja miksei samaan kategoriaan voisi kuulua myös Antti Hyry, hmmm...) Raittilaa en ole lukenutkaan, varmaan pitäisi.

Westön jälkeen luin Kristina Carlsonin teoksen Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Hänhän sai Finlandia-palkinnon teoksesta Maan ääreen, joka kyllä pitäisi lukea. Tämä puutarhuri-tarina tuntui jotenkin hajanaiselta, millä tarkoitan "hajanaisen hajanaista" enkä "yhtenäisen hajanaista" (eli tietoista taiteellista valintaa).

Olisiko kirjoittaja jotenkin yrittänyt liikaa? Tässä oli kovan tekemisen tuntua mutta ei sellaista itsestään selvyyttä kuin parhaissa kirjoissa. Toisaalta paikoitellen teos nousi siivilleen, siinä oli havaintojen tarkkuutta ja yllättävyyttä jota harvoin näkee. Mutta oliko kirja romaani, proosarunokokoelma vai mitä, sitä jäin miettimään.

Luettavien kirjojen listalla on myös Väinö Linnaa. Jotenkin aikoinaan en hänen makuunsa päässyt. Ehkä olin nuorempana liikaa suuntautunut ulkomaiseen maailmankirjallisuuteen, jolloin kotimainen jäi. Tosin kyllä tuli yhtä ja toista kotimaistakin luettua, Antti Hyryä, Veikko Huovista, Pentti Haanpäätä, Mika Waltaria ja monta muuta. Mutta Linna - ehkä hän oli vähän liikaakin kansakunnan kaapin päällä, joten hänet sivuutin. Mutta pitänee ottaa esille nyt vihdoin.

Kun tässä vähän selvittelin lukemisen arvoisia kirjailijoita, huomasin verrata Finlandia-palkinnon saajien listaa Kalevi Jäntin palkinnon listaan: muutamia samoja nimiä kyllä löytyy, mutta oikeastaan yllättävän vähän. Mitä ilmeisimmin monesta "nuoresta lupauksesta" jää tulematta ikoneja kansakunnan kaapin päälle. Kirjallisuuden valtionpalkinto ja Runeberg-palkinto puolestaan ovat ehkä enemmän linjassa Finlandia-palkinnon kanssa, tosin Finlandiaa ei ole saanut muun muassa Juha Seppälä joka kaksi muuta on jo saanut.

Carlsonin jälkeen luettavana oli kevyempää tavaraa, nimittäin Leena Lehtolaisen dekkari Tuulen puolella (Tammi, 1998). Häntä en ollut koskaan aiemmin lukenut, ja vähän tökki. Joillakin kirjoittajilla on kulmikas tyyli johon kestää aikansa sopeutua, ja tämä saattaa olla syy siihen miksi Lehtolaisen tyyli ei oikein puhuttele. Keinotekoisen makuista tekstiä, tekemällä tehtyä, tosin pääosin taitavasti. Kaikesta huolimatta luin teoksen loppuun asti, tosin kornien kohtien yli hyppien.

Lehtolaisen jälkeen palasin nobelisteihin, Joseph Brodskyn omaelämänkerralliselta vaikuttavaan teokseen Veden peili (Watermark, 1992). Runoilijoilla on tapa löytää syvällisiä merkityksiä paikoista, ja tässä kirjassa Venetsia nousee jopa koko inhimillisen kulttuurin symboliksi.

Luettavien kirjojen lista ei tunnu lyhenevän yhtään. Listalla on muun muassa Fernando Pessoa, mutta saa nyt nähdä tuleeko yhtään häntä luettua. Suomalaisiakin klassikkoja on listalla niin monta.