Leif G. W. Persson: Matkan pää

Leif G. W. Perssonin rikosromaani ei ehkä ole kaikkein paras hänen kirjoittamistaan, mutta siitä huolimatta laatutyötä, omassa lajissaan kärjen tuntumassa: Matkan pää (Otava, 2011; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-22509-6).



Sairaskohtauksen saanut päähenkilö on kuoleman kielissä, mutta siitä huolimatta ajatus pelaa, omalla tavallaan, ja kohdalle osunut vanha rikostapaus saa mielenkiinnon heräämään. Persson koukuttaa lukemaan, tästä ei irti voinut päästää ennen kuin kirja - ja kohtalo - oli lopussa.

Eläkkeelle jäänyt keskusrikospoliisin päällikkö Lars Martin Johansson matkustaa kesäisenä päivänä maalta Tukholmaan hoitamaan asioitaan ja piipahtaa paluumatkalla Ruotsin parhaalla grillikioskilla. Kolme vuorokautta myöhemmin hän herää teho-osastolta. Entinen Johansson tuntuu olevan enää muisto vain. Kunnes hän kuulee lääkäriltään 25 vuotta sitten tapahtuneesta koulutytön murhasta, joka on edelleen selvittämättä. Tapaus on jo vanhentunut, mutta Johansson haluaa nähdä oikeuden toteutuvan. Hän myös aavistaa, että tämä saattaa olla hänen viimeinen juttunsa.

Leif G. W. Persson: Pinokkion nenä

Leif G. W. Persson kirjoittaa mustalla ja kierolla huumorilla väritettyjä dekkareita. Komisario Evert Bäckström saattaa olla vastenmielisin poliisihahmo mitä kukaan on keksinyt, lähestulkoon kaikkien kollegoiden ja varsinkin alaisten inhoama henkilö jolle oma etu on kaikki kaikessa. Mutta niin vain tämä tarina toimii vaikka keskipisteessä on melkoinen limanuljasta: Pinokkion nenä (Otava, 2014; ISBN 978-951-1-27778-1).



Bäckström on poliisilaitoksen legenda, joka lukuisista töppäilyistään huolimatta aina on onnistunut putoamaan jaloilleen jonkin kummallisen selviämisvaiston ansiosta.

Tällä kertaa Bäckström saa selvitettäväkseen huippujuristin kuolemantapauksen, ja parasta jutussa on se että melkein joka käänteessä Bäckström saa kerättyä laukkuunsa ja taskuihinsa jotain ekstraa jota käyttää elämänlaatunsa parantamiseen.

Eikä yhtään haittaa se, että lehdistö kiinnostuu tapauksesta. Sattuneesta syystä poliisitutkinnan yksityiskohdat vuotavat julkisuuteen, ja Bäckströmin taskut sen kun pullistuvat puhumattakaan hyvistä lounaista lehtimiestuttavien kustantamina.

Bäckström on rahalle, naisille ja viinalle perso pullukka poliisi, jonka stereotyyppiset käsitykset niin naisista kuin maahanmuuttajista ovat suorastaan riemastuttavia. Persson onnistuu kaiken lisäksi vedättämään lukijaa muutamassa kohdin oikein hykerryttävästi, niin että kun tapaus lopulta ratkeaa, voi vain toivoa että tätä riemastuttavaa kerrontaa on jatkossa tarjolla lisää.

Leif G. W. Persson: Possujuhla

Olen lukenut Leif G. W. Perssonin jännitysromaaneista pari-kolme, ja näistä romaani Kesän kaipuusta hyiseen viimaan jätti pysyvän muistijäljen. Nyt lainasin kirjastosta Perssonin esikoisteoksen, joka monella tavalla muistutti lukemiani romaaneja, hyvässä ja pahassa: Possujuhla (Otava, 2011; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-25748-6).



Perssonin tyyliin kuuluu aika ajoin harhautua kovin kauas varsinaisesta tarinasta, pohdiskelemaan niitä näitä asioita joilla ei tunnu olevan erityisen paljon tekemistä itse tarinan kanssa, ja näin on tässäkin romaanissa, paikka paikoin tuntuu että tässä pikemminkin pohdiskellaan esseetyylisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin kirjoitetaan romaania.

Mutta toinen juttu on sitten se, että tarina rullaa parhaimmillaan eteenpäin mutkattoman makuisasti. Kyse on eräänlaisesta veijariromaanista, jossa on jännitystä huumoria unohtamatta. Tässä tarinassa huumori kumpuaa ennen kaikkea ihmisten epätäydellisyydestä ja vajavaisesta kyvystä ymmärtää todellisuutta.

Kirja kertoo postiryöstöstä 1970-luvun lopulla sekä vuosia aiemmin tapahtuneista asioista Mallorcan lomamatkalla, lomakohteessa järjestetyistä possujuhlista.

Yhtä ja toista poliisi onnistuu selvittämään, kaikenlaisista haasteista huolimatta, joista pienin ei ole se että poliisijohto yrittää laittaa lopun rikostutkinnalle kun se etenee liian syvälle tapahtuneeseen.

Persson esittää lukijalle kysymyksen siitä, missä määrin poliisi todella tutkii rikoksia ja missä määrin se tosiasisassa palvelee vallanpitäjien etua - ja omien johtajiensa etua erityisesti.