Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle - tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Matti Rämö oli ihan tuntematon nimi ennen tähän kirjaan tarttumista, mutta nytpä tiedän että tässä on polkupyöräilijä joka ei isojakaan haasteita hätkähdä: Polkupyörällä Jäämerelle - tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (Minerva, 2012; ISBN 978-952-492-582-2).



Rämö pyöräilee kirjassa kuuden viikon aikana 4500 kilometrin matkan. Suomen kesän lämpötila nousee 30 asteeseen mutta Jäämeren rannalla taas ollaan nollan asteen tuntumassa. Monenlaista haaveria matkalla tulee vastaan, takarattaan pinnoja katkeilee vähän väliä ja polkimet hajoavat tämän tästä. Mutta niin vain Rämö jatkaa reissuaan.

Sinnikkäästi Rämö pitää kiinni suunnitelmistaan, ja lukija pääsee makustelemaan millaista on pyöräillä tällaisia pitkiä matkoja seuranaan omat ajatukset, virikkeinä satunnaiset tapaamiset matkan varrella.

Teksti on toteavaa, mutkatonta ja jopa lakonisen asiallista, mutta rivien välissä on näkevinään huumoria, esimerkiksi kun Rämö ihmettelee matkalla kohtaamaansa pyöräilijää jonka mielestä pyöräileminen on hauskaa.

Tässä vielä teoksen esittelyteksti kustantajan nettisivuilta:

Matti Rämö polkaisee neljännessä matkakirjassaan kotipihalta kohti pohjoista. Kuuden viikon ja 4500 kilometrin matka vie Murmanskin kautta tuuliselle tundralle Jäämeren viileään kesään. Leppävirralla Rämö majailee Euroopan suurimmalla hippileirillä, Raatteen tiellä hajoaa poljin. Venäjän erämaasuot hehkuvat valkoista tupasvillaa mutta kaivosvyöhykkeellä odottavat eloton maasto ja panssarivaunujen parkkipaikat. Reitti kulkee neuvostoajan varuskuntien läpi. Norjassa koettelee halla. Ja saamelaisten arvostetumpi asema Tenojoen länsipuolella askarruttaa. Laestadiuksentietä Rämö polkee vajoavaan Jällivaaraan. Porot jolkottelevat seurana, kun maantieteilijä vaeltaa uteliain silmin pikkuteiden hiljaisuudessa. Reissusta tulee tutkimusmatka myös Pohjolan lähihistoriaan sekä omiin mielen maisemiin.

Kirjan lopussa on pitkä luettelo Rämön varusteista matkalla Jäämerelle, ja hyvin mielenkiintoinen lista tämä olikin, ihan tuli mieleen että jos joskus tulee päänuppiin sellainen nyrjähdys että pitemmälle pyöräreissulle pitäisi lähteä, niin tässäpä on aivan ensiluokkaisen hyvä kuvaus siitä mitä pitää ottaa huomioon. Ihan tässä tuli entisaikojen tutkimusmatkailijat mieleen.

Niin, ja sekin ihmetytti että miten Rämö urakastaan oikein suoriutuikaan, raihnaisilla polvillaan (kolmet polvituet päällekkäin!) ja ranteilla jotka eivät sietäneet yhtään kylmää.

Chris Sidwells: Polkupyörän huolto-opas

Chris Sidwellsin suomennettu teos oli oikein näppärä kuvaus siitä, miten polkupyörän kanssa tulee toimeen, myös silloin kun sitä enemmän käyttää: Polkupyörän huolto-opas (Docendo, 2012; ISBN 978-952-5912-69-2). Alkuperäiseltä nimeltään teos on Bike repair manual.



Teos ei ole kaikenkattava polkupyörään liittyvien asioiden opas, esimerkiksi polkupyörän valinnasta ei teoksessa kovin paljon kerrota, vaikka jonkin verran eri tyyppisistä polkupyöristä onkin mainintoja.

Teos on käytännönläheinen ja liikkeelle lähdetään aivan perusasioista. Teos kertoo pyörän putsauksesta, rasvauksesta, suojaamisesta ja osien kunnon tarkkailemisesta, ja tavanomaiset huoltotilanteet käydään selkeästi läpi, tosin ei kaikkia työvaiheita yksityiskohtaisesti havainnollistaen.



Moni asia johon itse olen törmännyt pienimuotoisissa huoltohommissani tuli esille teoksessa, ja puhutaan siinä vaikeammistakin asioista, esimerkiksi poikki menneen pinnan vaihtamisesta ja vanteen rihtauksesta.

Olen polkupyöräni valinnassa yksinkertaisuuden kannalla: napavaihteet, ei jousitusta, pistosuojatut renkaat. Ja hyvin olen pärjännyt, mitä nyt muutaman asian kanssa olen joutunut huollossa käymään useammankin kerran. Voisin toki tehdä itse enemmänkin huoltoja, mutta kun pyörää säännöllisesti pahimmasta kurasta putsaa ja ketjut pitää kohtalaisessa kunnossa niin kyllä se siitä.

Jonkin verran uusia hyödyllisiä vinkkejä kirjasta kyllä löytyi, ja niitä ajattelin pitää mielessä, kun pyöräni alkaa lähestyä kymmenen vuoden ikää ja 20 000 ajokilometrin rajapyykkiä. Ainakin voisi yrittää vaihtaa kuluneet osat hyvissä ajoin eikä jättää asioita viime tippaan, niin kuin tuppaa käymään. Mistä tulikin mieleen että jarrupalat pitäisi uusia tässä aivan piakkoin.

Rakkaudesta polkupyörään

Robert Penn on kirjoittanut merkillisen kiehtovan kirjan polkupyöristä, ja polkupyöräilystä: Rakkaudesta polkupyörään (Atena, 2012; suom. Tuija Tuomaala; ISBN 978-951-796-846-1). Kirja on yhdistelmä polkupyörän historiaa, polkupyöräilijän elämäntarinaa ja täydellisen polkupyörän tavoittelua.

Penn päättää rakennuttaa itselleen juuri sellaisen polkupyörän kuin haluaa, sellaisen joka on parasta laatua ja joka kestää aikaa niin että sillä voi ajaa seuraavat 30 vuotta. Samalla Penn kertoo siitä, miten polkupyörä sai nykyisen muotonsa, ja polkupyöräalan ammattilaisista, sillä käsityötaitokin on yhä kunniassa.

Pennillä on ollut paljon polkupyöriä, ne tuntuvat määrittävän hänen henkilökohtaista historiaansa:

Vuonna 1990 ostin ensimmäisen maastopyöräni, käytännöllisen brittivalmisteisen jäykän Saracen Saharan. Ajoin sillä Kiinan Kašgarista Karakorumvuoriston ja Hindukušin yli Peshawariin Pakistaniin. Palattuani Lontooseen ja työskennellessäni asianajajana Saracen oli enemmän kuin kulkuväline; se edusti elämää liituraitapukujen tuolla puolen. Sitten se varastettiin. Seurasi sarja työmatkailuun muokattuja maastopyöriä: Kona Lava Dome, kaksi Specialized Stumpjumperia, Kona Explosif ja muutamia muita. Ne kaikki varastettiin. Kerran minulta varastettiin kaksi polkupyörää samana viikonloppuna.

Näistä polkupyöristä päästään olennaiseen, siihen syyhyn miksi Penn halusi rakennuttaa itselleen mittatilauksena tehtävän pyörän, joka olisi juuri häntä varten:

Jotain oleellista silti puuttuu. Kuten tuhannet muut päivittäin pyöräilevät käytännöllisen ajokin omistajat, näen ammottavan aukon pyörävajassani, suuren tyhjän tilan, joka kaipaa jotain muuta, jotain erityistä. Elämänmittainen suhteeni polkupyörään on puolivälissä, mutta mikään pyöristäni ei viittaa sellaiseen.

Penn ei aikaile käydä myöskään tulenarkojen aiheiden kimppuun, esimerkiksi kysymykseen parhaasta runkomateriaalista polkupyörälle: alumiini, teräs, hiilikuitu, ... Pennillä on vahvoja mielipiteitä, mutta hän myös puolustaa niitä vakuuttavasti, sanoisinko jopa niin että tietynlainen into miettiä juuri itselle tehdyn polkupyörän rakennuttamista alkoi kytää mielessä:

Olen kokeillut kaikkia keskeisiä runkomateriaaleja. Minulla on ollut alumiinirunkoinen maantiepyörä hiilikuituhaarukalla, teräsrunkoinen maastopyörä, alumiinirunkoinen maastopyörä, teräksinen retkipyörä, titaanirunkoinen maantiepyörä, täyshiilikuiturunkoinen maantiepyörä ja alumiinirunkoinen maastopyörä, jonka istuinkannatin oli hiilikuitua.
[...]
Runkomateriaaleista on liikkeellä paljon huhupuheita. Totuus on, että taitava rungontekijä tekee hyvän rungon mistä tahansa edellä mainitusta materiaalista ja millä tahansa toivotuilla ominaisuuksilla. Jos rungon halkaisija, rungon seinämien paksuus ja rungon geometria ovat oikeat, pyörä on hyvä.

Penn käy samantien sen väitteen kimppuun, että alumiininen runko olisi luoteeltaan huomattavasti jäykempi kuin teräksinen: käytännössä materiaalin laadulla ei ole juurikaan merkitystä pyörän tuntumalle, muut tekijät ovat paljon tärkeämpiä.

Penn ei hirveästi kehuskele omalla polkupyörien asiantuntemuksellaan, pikemminkin kirjasta saa sen kuvan että hän löytää loputtomasti ihmeteltävää kulkiessaan asiantuntijan luota toiselle pohtimassa oman pyöränsä komponettivalintoja. Mutta aika ajoin hän kertoo jotain joka saa mietteliääksi:

Vuoden ajan minulla oli pakkomielle olla laskematta jalkaa maahan pyöräillessäni Lontoossa. Yksi vaadituista taidoista oli liikennevaloissa seisominen. Tärkeää oli myös ennakoida valojen vaihtuminen ja jarruttaa ajoissa, tietää milloin voi ajaa yli keltaisella ja tajuta intuitiivisesti autoilijoiden liikkeet. Ajoin asunnoltani Paddingtonista Hyde Parkin pohjoispuolelta säännöllisesti Cityyn, missä opiskelin valokuvajournalismia, laskematta jalkaani maahan. Se oli helppoa: matkaa oli kuusi kilometriä, tiesin liikennevalojen jaksotuksen suurimmissa risteyksissä ja reittini vältteli pääkatuja. Vaikeampaa oli ajaa Paddingtonista Thamesin eteläpuolelle Camberwelliin, missä tyttöystäväni asui. Jos saavuin pihatielle virnuillen kuin idiootti, hän tiesi, että olin onnistunut. "Ihmiset, jotka varovat astumasta katulaattojen väleihin, vaikuttavat sinuun verrattuna normaaleilta. Sinun pitäisi mennä hoitoon", hän sanoi. Suhde ei kestänyt.

En nyt rupea tässä luettelemaan, mistä osista Pennin toivepyörä lopulta koottiin, mutta melkoisen vaikuttavalta kokonaisuus vaikutti. Hinta ei ollut ihan hirveä, mutta taatusti ainutlaatuisen ajokin Penn itselleen sai.

Kirjassa viitataan monenmoiseen etappiin polkupyörien kehityksen historiassa, ja samalla kumotaan useita myyttejä, muun muassa väite että jo Leonardo da Vinci olisi keksinyt polkupyörän. (Kyseessä oli huijaus.)

Tämä jos mikä on mainio lahjakirja polkupyöräilyn ystäville. Tosin vaarana voi olla, että tämän kirjan luettuaan pyöräilyhulluus kasvaa ihan uusiin mittasuhteisiin.