Mick Herron: Real tigers

Mick Herron jatkaa Slough House -jännärisarjaansa terävästi, kertoen urallaan epäonnistuneista agenteista jotka hoitavat rutiininpuoleisia hommia paremman puutteessa: Real tigers (John Murray, 2016; ISBN 978-1-4736-2121-3).



Herronin kutoma juoni on melkein liiankin monimutkainen toimiakseen, mutta kumma kyllä tarina pysyy koossa, ja vetää mukaansa. Ihmishahmot eivät ole mitenkään sympaattisia, eikä ketään voi kutsua varsinaisesti sankariksi, mikä tarjoaa oman laistaan omaperäisyyttä kerronnalle. Rosoisuutta ja rämäkkyyttä tässä tarinassa riittää, yllätysten lomassa.

London's Slough House is where disgraced MI5 operatives are reassigned to spend the rest of their careers pushing paper. But when one of these fallen spies is kidnapped by a former soldier bent on revenge, the agents must breach the defenses of Regent's Park to steal valuable intel in exchange for their comrade's safety. The kidnapping is only the tip of the iceberg, however, as the agents uncover a larger web of intrigue that involves not only a group of private mercenaries, but also the highest authorities in the Security Service. After years spent as the lowest on the totem pole, the spies suddenly find themselves caught in the midst of a conspiracy that threatens not only the future of Slough House, but of MI5 itself.

Mick Herron: Dead lions

Mick Herronin kovaotteinen vakoilumaailmaa kuvaava jännäri osoittautui mainioksi lukupläjäykseksi: Dead lions (Soho Crime, 2013; ISBN 978-1-61695-367-6).



Tarina kertoo syystä tai toisesta urallaan epäonnistuneista agenteista, jotka saavat tehtäväkseen lähinnä rutiiniluontoisia juttuja. Mutta tällä kertaa tapaus osoittautuukin kaikkea muuta kuin rutiininomaiseksi, ja tapauksen juuret yltävät kylmän sodan aikoihin asti.

A group of washed-up disgraced MI5 agents are given the chance to solve the case of a Cold-War-era spy found dead on a bus outside Oxford. They uncover a shadowy tangle of secrets leading to Alexander Popov - either a Soviet bogeyman or the most dangerous man in the world.

Shana Galen: Lord and Lady spy, True spies ja Love and let spy

Shana Galen tarjoaa kolme Bond-elokuvien juonista mallia ottavaa tarinaa, joissa yhdistetään romanttista viihdekirjallisuutta historiallisiin vakoilukuvioihin. Kerta-annos tämän tyyppistä romaania vielä menettelee mutta saman idean toistaminen moneen kertaan menettää tenhonsa nopeasti.

Lord and Lady spy (Sourcebooks Casablanca, 2011; ISBN 978-1-4022-5907-4)

No man can outsmart him, but she's been outsmarting him for years. Lord Adrian Smythe may appear a perfectly boring gentleman, but he leads a thrilling life as one of England's most preeminent spies, an identity so clandestine even his wife is unaware of it. But he isn't the only one with secrets.

Now that the Napoleonic wars have come to an end, daring secret agent Lady Sophia Smythe can hardly bear the thought of returning home to her tedious husband. Until she discovers in the dark of night that he's not who she thinks he is after all.

True spies (Sourcebooks Casablanca, 2013; ISBN 978-1-4022-7602-6)

A lady torn between truth and lies...Lady Elinor Keating, a wife and mother for the last fourteen years, fears all the passion and romance has gone out of her marriage. She contemplates an affair with a rakish spy, only to be thrust into a world of intrigue and treachery.

Love and let spy (Sourcebooks Casablanca, 2014; ISBN 978-1-4022-9173-9)

England's last hope in finding and destroying a French spy ring before they can infiltrate England's foremost operatives, Jane Bonde, the best agent the Crown has to offer, is forced to choose between love and duty when her current mission puts the life of her fiancé in great danger.

Ian McEwan: Viaton

Ian McEwanin romaani sijoittuu kylmän sodan aikaiseen Berliiniin, rajavyöhykkeen tuntumaan: Viaton (Otava, 1990; suom. Leevi Lehto; ISBN 951-1-11160-4).



Romaani ilmestyi vuonna 1990, ja suomennettiin tuoreeltaan, ja täytyy myöntää että tiukasti McEwan oli ajan hengessä kiinni, Neuvostoliiton romahtamisen myötä kun katosi se maailma josta romaani kertoo, se ruma ja ilkeä todellisuus jota kylmässä sodassa elettiin.

Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1955-56, ja tarina on siinä määrin kummallinen, että kuvittelin kirjailijan ottaneen sen suhteen melkoisia vapauksia, kunnes netistä löytyi paljonkin tietoa aiheesta, ja kävi ilmi että romaanilla on historiallista taustaa, ja vaikka McEwan sepittää juoneensa aikamoisia tapahtumia, todellisuus saattoi olla tätäkin vielä kummallisempaa.

Romaanin englanninkielinen nimi on The Innocent, ja jostain syystä se tuntuu iskevämmältä kuin suomennos, joka toki tarkoittaa periaatteessa samaa asiaa.

Joakim Zander: The swimmer

Joakim Zander kertoo kansainvälisestä vakoilusta jännärissä, jossa liikutaan ympäri maailmaa mutta lopulta palataan Tukholman saaristoon: The swimmer (HarperCollins, 2015; käännös englanniksi Elizabeth Clark; ISBN 978-0-06-233728-3).



Teos löytyi Helmetin e-kirjojen kokoelmasta, eikä ollut lajityypissään ihan huonoimmasta päästä. Kuvaus kansainvälisen vakoilun juonitteluista ja agenttien kaksoiselämästä oli melko lailla rutiininomaista, mutta paikka paikoin romaani tuntui vetävältä ja iskevältä, jopa kantaa ottavalta. EU-tason juonittelut toivat mukaan byrokratiamaailman koukeroita, mutta tämäkin juonen osa istui kohtalaisen hyvin kokonaisuuteen.

Martin Baker: Meltdown

Martin Baker tarjoilee finanssimaailman salaliittoihin kiedotun jännärin, jossa nuori lupaava tutkija lähtee peitetoimiin selvittämään mitä hämäräperäisessä meklarifirmassa on tapahtumassa: Meltdown (Macmillan, 2008; ISBN 978-0-230-70397-1).



Baker epäonnistuu tarinan rakentamisessa siinä määrin, että monessa kohdassa tuli mieleen huudahtaa ääneen selvistä mokauksista tarinan kuljettamisessa. Toisaalta epäuskottavuudesta huolimatta kirjassa oli myös mielenkiintoisia huomioita siitä, millaista työskentely spekulatiivisten finassimarkkinoiden sisäpiirissä voisi olla.

Kirjasta jäi kuva, että teoksen toimittaminen julkaisukuntoon on jäänyt puolitiehen, tai sitten on kyse siitä että tämän valmiimpi ei kirjatuotteen tarvitse olla kelvatakseen markkinoille.

Matt Kindt: Super spy

Tämä Matt Kindtin teos oli erikoislaatuisimpia lukukokemuksia mihin olen vähään aikaan törmännyt, sarjakuvakirjana aivan huippua: Super spy (Top Shelf Productions, 2007; ISBN 978-1-891830-96-9).



Kirja kertoo vakoilusta toisessa maailmansodassa, siitä todellisuudesta jossa keneenkään ei voinut luottaa ja kaikkea oli epäiltävä. Samalla kirja kertoo vakoilijoista, joista kullakin oli oma syynsä tehdä tätä työtä, joskus siksi että muuta mahdollisuutta ei ollut, joskus rahan takia, joskus koston, ja joskus jonkin arvoitukseksi jäävän syyn takia.



Kirja on realistinen, mutta toisaalta samaan aikaan tässä myös luodaan eräänlaisia sankaritarinoita, kuvataan ihmisiä jotka selvisivät hengissä tässä pelissä, ainakin jonkin aikaa, ennen kuin onni kääntyi tai kohdalle sattui parempi vastapuolen toimija. Onnea tuskin kukaan näistä sankariehdokkaista löysi itselleen, mutta tarinoissa on myös aistittavissa elämän elämistä sellaisena kuin se kohdalle osuu.

Graham Greene: The Ministry of Fear

En ole lukenut pitkiin pitkiin aikoihin Graham Greenen teoksia, mutta 20-30 vuotta sitten pidin niistä kovasti ja luin toistakymmentä hänen romaaneistaan. Lainasin kirjastosta tämän jännitysromaanin, jonka nimiösivulla luki aliotsikko An Entertainment, ja varsin viihdyttävää luettavaa tämä olikin: The Ministry of Fear (Penguin, 1974; ISBN 0-14-001897-2).



Romaani ilmestyi vuonna 1943, ja Fritz Lang ohjasi siitä samannimisen elokuvan vuonna 1944. Ja vaikka Greene käytti tästä teoksesta entertainment-termiä, tarina on syvällinen, siinä sukelletaan ihmisen olemassaolon perimmäisiin kysymyksiin. Kyse on rakkaudesta, säälin tunteesta, syyllisyydestä ja ennen kaikkea pelosta, pelon erilaisista ilmentymistä.

Romaanin otsikossa mainittu pelon ministeriö viittaa useaan eri asiaan, pinnallisimmalla tasolla natsi-Saksan tapaan käyttää pelkoa vallankäytön välineenä, eikä tässä paljon tarvitse ajatuksen lentää niin mieleen tulee NSA-vakoilujupakkaan liittyviä ajatuksia:

‘The Germans are wonderfully thorough,‘ Johns said. 'They did that in their own country. Card-indexed all the so-called leaders, Socialites, diplomats, politicians, labour leaders, priests — and then presented the ultimatum. Everything forgiven and forgotten, or the Public Prosecutor. It wouldn't surprise me if they’d done the same thing over here. They formed, you know, a kind of Ministry of Fear - with the most efficient under-secretaries. It isn‘t only that they get hold on certain people. It’s the general atmosphere they spread, so that you can’t depend on a soul.‘

Mutta tämä on vasta vakoilujännärin pintaa, suurenmoisempaa on se tapa miten Greene kuvaa päähenkilön mielenmaisemaa, joka on järkkynyt pahasti. Arthur Rowe kantaa lamauttavaa syyllisyyden taakkaa, ja kun hän sitten sattumalta ajautuu keskelle salajuonta jossa keneenkään ei voi luottaa, keikahtaa Rowen maailma päälaelleen.

Kirja on kuvaus pelosta ja rakkaudesta, rakkaudesta ja pelosta, ja oikeastaan tässä onkin teoksen varsinainen pelon ministeriö, siinä miten rakkaus saa ihmisen pelkäämään, eikä tästä pelosta eroon pääse niin kauan kuin on elossa. Näin Greene kuvaa Rowen rakkautta: "Her face looked ugly in the attempt to avoid tears; it was an ugliness which bound him to her more than any beauty could have done; it isn't being happy together, he thought as though it were a fresh discovery, that makes one love – it's being unhappy together."

Ian McEwan: Makeannälkä

Tämä Ian McEwanin romaani on saanut niin paljon kehuja, ja niin kirjailijakin ("sukupolvensa paras brittikirjailija"), että oli jonkinlainen rimakauhu tarttua tähän romaaniin kun lopulta sen jonottamisen jälkeen sain lainaan kirjastosta: Makeannälkä (Otava, 2013; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-26933-5).



Kirja koukutti heti ensi kappaleesta alkaen, tarrasi kiinni siinä määrin että suorastaan ihmettelin mikä tässä nyt niin viehättäää. Nimittäin McEwan kertoo tarinasta kaiken olennaisen jo ensimmäisessä kappaleessa:

NIMENI ON SERENA Frome (lausutaan siten että se rimmaa sanan plume kanssa), ja yli neljäkymmentä vuotta sitten Britannian turvallisuuspalvelu lähetti minut suorittamaan salaista tehtävää. Se ei onnistunut. Palvelukseen astumisestani ei mennyt kuin puolitoista vuotta, kun sain potkut häpäistyäni itseni ja saatettuani rakastajani tuhoon, olkoonkin että hän sai osittain syyttää siitä myös itseään.

Teoksen kertoja kirjoittaa jutustelevaan sävyyn, jossa on sarkasmia tai ironiaa, miten tämä nyt ottaa, kuten kertoessaan isästään joka oli anglikaaninen piispa: "Isämme jumalusko oli hillittyä ja kohtuullista, ei juuri vaikuttanut meidän kummankaan elämään mutta riitti sopivasti edistämään hänen urakehitystään kirkon hierarkiassa [...]"

Serena kertoo yhtä sun toista lapsuudestaan ja erityisesti opiskeluajoistaan. Hän oli intohimoinen kirjojen lukija, mutta hänen äitinsä ei halunnut että tytär opiskelee kirjallisuutta, joten Serana meni yliopistoon lukemaan matematiikkaa, missä hän ei pärjännyt mitenkään hyvin mutta valmistui kuitenkin.

Erikoislaatuisten ihmissuhdekoukeroiden jälkeen Serena tulee palkatuksi konttorityöläiseksi brittien tiedustelupalveluun MI5:een, jossa hän kituuttaa töissä pienellä palkalla asuen soluasunnossa oikeustieteen opiskelijoiden kanssa. Näinä aikoina oli ensimmäistä kertaa mahdollista, että naiset pääsivät tiedustelupalvelussa muihinkin kuin konekirjoitus- ja vastaaviin hommiin, mutta Serenalle urapolku ei tuntunut millään aukeavan.

Lopulta kuitenkin Serena saa tehtävän, joka liittyy länsimaiden haluun tuottaa Neuvostoliiton vastaista propagandaa, kirjallisuutta jossa arvosteltaisiin neuvostosysteemiä ja sen valtakoneistoa. Serenan tehtäväksi tuli rekrytoida palkkalistoille kirjailija, joka kuvittelisi saavansa palkkansa puhtaasti kirjallisten ansioidensa perusteella.

Tässä on todettava, että tämäntyyppisistä koukeroista tiedustelupalvelujen toimista kylmän sodan aikana en tiennyt ennestään juuri mitään, paitsi sen että neuvostoliittolaista "realismia" yritettiin kampittaa tukemalla abstraktia taidetta tekeviä länsimaisia taiteilijoita, mikä kuulostaa aika uskomattomalta kuviolta sekin.

Näin McEwan kuvaa virkamiesten arkipäivää tiedustelupalvelussa:

MAX OLI SANONUT uuden huoneensa olevan pienempi kuin siivouskomero, mutta oli se sentään vähän isompi. Pöydän ja oven väliin olisi mahtunut pystyasennossa toistakymmentä harjaa, ja vielä muutama lisäätuolin ja seinien väliin. Ikkunalle ei sen sijaan ollut tilaa. Huone oli kapean kolmion muotoinen, ja Max oli puristunut sen kärkeen, kun minä taas istuin selkä kolmion kantaan päin. Ovi ei mennyt kunnolla kiinni, joten varsinaista yksityisyyttä ei ollut. Koska ovi aukesi sisäänpäin, minun olisi täytynyt nousta seisomaan ja työntää tuolini pöydän alle, mikäli joku olisi halunnut tulla sisään. Pöydällä oli pino kirjoituspapereita, joihin oli painettu Freedom International -säätiön Upper Regent Streetin osoite sekä picassomainen kuva kyyhkysestä, joka nousee lentoon avoin kirja nokassaan. Meillä oli kummallakin edessämme säätiön esite, jonka kannessa komeili yksinäinen sana ”Freedom” eli ”Vapaus”. Se oli painettu viistoon epätasaisin kirjaimin niin, että syntyi vaikutelma kumileimasimella lyödystä merkistä. Freedom International oli rekisteröity yleishyödyllinen yhteisö, jonka tarkoituksena oli edistää ”korkealaatuista taidetta ja ilmaisuvapautta kaikkialla maailmassa”.

Romaani on harvinaisen kirjallinen, siinä viitataan tuttuihin kirjailijoihin ja kirjailijoihin joista en ollut kuullutkaan, ja lisäksi McEwan kertoo kirjailija Tom Haleyn tuotannosta, tämän romaanin toisesta fiktiivisestä päähenkilöstä, kirjailijasta jonka MI5 halusi saavan rahoitusta tuotannolleen.

Serena ahmii kirjoja hurjaa tahtia, ja pääsee ikään kuin Tomin kirjalliseen valmennukseen, keskustelemaan kirjoista, erityisesti runoudesta, mutta samalla tuntuu siltä että hänen elämänsä ajautuu yhä tiukempaan umpisolmuun, sillä Serenan ja Tomin suhde perustuu valheeseen, jonka myöntäminen käy ajan kuluessa yhä vaikeammaksi.

Kirjassa on monenlaista pohdintaa, ja välillä tuntui että tarina menee jaaritteluksi, mutta teksti veti siitä huolimatta mukaansa. Ja kun kirjan loppu alkaa häämöttää, yllätti McEwan minut pariinkin kertaan, vaikka kuvittelin kyllä tietäväni mistä tässä tarinassa on kyse.

Niin, ja mainittakoon sekin että kirjassa puhutaan myös matematiikasta, hyvinkin osuvasti, erityisesti Monty Hallin ongelmasta, joka loppujen lopuksi tuntuu olevan avain siihen miten tarinan viimeistä käännettä voisi tulkita. Harvoinpa matematiikka avaa kaunokirjallisessa teoksessa oven siihen miten toistensa kanssa limittyvien salaisuuksien viidakosta lopulta löytyy totuus.

Len Deighton: Usko

Jatkoin pitkästä aikaa Bernard Samson -vakoiluromaanien lukemista, eikä Len Deighton tällä kertaa tuottanut pettymystä: Usko (Book Studio, 1995; suom. Heikki Sarkkila; ISBN 951-611-715-5).

Romaani Usko aloittaa kolmannen trilogian Samson-sarjassa, seuraavat osat ovat Toivo ja Luottamus, jotka kummatkin laitoin kirjastosta varaukseen tämän romaanin luettuani.

Kirjan tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1987, jolloin Neuvostoliiton vaikutusvalta itäblokin maihin alkaa herpaantua, mutta vakoilupeli on edelleen kovaa. Fiona ja Bernard Samson palaavat Lontooseen ja aloittavat uudelleen yhteiselämänsä, jonka Fionan loikkaaminen KGB:n riviin (englantilaisena kaksoisagenttina) keskeytti vuosikausiksi.

Deighton onnistuu kuvaamaan niitä jännitteitä mitä vakoilun ammattilaisten elämään kuuluu, sitä miten kaikkea on epäiltävä ja miten epäilyt usein johtavat tekoihin jotka myöhemmin osoittautuvat väärinarvioiksi.

Kompurointia, sitä on Bernardin elämässä riittämiin, varsinkin kun jälleen kerran joudutaan pohtimaan, onko länteen loikkaamista suunnitteleva "Verdi" tosissaan loikkauksen suhteen vai onko kyseessä vastapuolen taitava juoni.

Deighton saa asiat aika lailla solmuun tämän romaanin loppuun mennessä, ja toivottavasti trilogian seuraava osa lunastaa lupaukset. Jonkin verran taukoa näiden romaanien lukemisessa lienee syytä kuitenkin pitää, ettei tule yliannostusta.

Len Deighton: Vakooja Paino

Len Deightonin kirjoittaman kylmän sodan maailmasta kertovan Vakooja-trilogian päättää romaani Paino (WSOY, 1992; suom. Erkki Jukarainen; ISBN 951-0-18180-3).



Paino on sekä mielenkiintoinen että hiukan lattea romaani siinä mielessä, että tässä kerrotaan niistä asioista jotka aiemmissa Bernard Samson -romaaneissa jäivät lukijalta pimentoon. Jos tämän romaanin lukisi ennen muita romaaneja, katoaisi niiden jännitteestä iso osa. Ja samalla tämä teos ei niin erityisen yllättävä ole, koska aika paljon tapahtumista on kuitenkin jo selvinnyt teossarjan aiemmissa romaaneissa.

Tässä romaanissa selviää, miten Samsonin vaimon Fionan loikkaus KGB:n riveihin järjestettiin, ja miten kaksoisagenttina toimineen Fionan salaisuutta pyrittiin varjelemaan kaikin keinoin, kunnes tuli aika palauttaa hänet takaisin länteen.

Kohtalaisen hyvin Deighton urakastaan selviää, ja vaikka joku oli antanut romaanille Helmetissä vain kaksi tähteä, kyllä tämä kolmen tähden arvoinen vähintäänkin on. Oikeastaan on mainiota, miten esimerkiksi käsitys siitä millainen Samson on kokee tässä kirjassa uudelleentulkinnan, kun häntä arvioidaan sekä vaimon että esimiehen näkökulmasta.

Samson-romaaneissa on vielä lukematta kolmas ja viimeinen trilogia sekä aiemmista tapahtumista kertova romaani Rautaristi, ja lienee niin että kyllä tämä urakka täytyy hoitaa loppuun asti.

Len Deighton: Vakooja Siima

Len Deightonin Vakooja-trilogian toinen osa on nimeltään Siima (WSOY, 1991; suom. Erkki Jukarainen; ISBN 951-0-17194-8). Luin teoksen Koukku-teoksen jälkeen, lähestulkoon samalta istumalta.

Bernard Samson joutui Koukku-romaanissa oman tiedustelupalvelunsa jahtaamaksi, ja tämän romaanin alussa hän piileskelee Berliinissä. Tiedustelupalvelu kuitenkin löytää hänet ja pyytää kuuntelemaan itäsaksalaisen vakoojan kuulustelua. Käy ilmi, että KGB on sekaantunut huumekauppaan, ja tämän solmun selvittely vie Samsonin takaisin Lontooseen.

Sarjan aiemmissa kirjoissa Samsonin vaimo Fiona loikkasi KGB:n riveihin, mutta tässä romaanissa käy ilmi, että Fiona onkin kaksoisagentti, ja hänen soluttautumisensa KGB:hen on ollut vain muutaman ihmisen tiedossa. Fionan palauttaminen takaisin länteen ilman että KGB heti tajuaa mitä on tapahtunut on vaarallinen operaatio, ja Samson sekaantuu tapahtumiin monella tavalla.

Jotenkin tätä romaania lukiessa alkoi tuntua, että Deighton on ollut romaania kirjoittaessaan jotenkin väsähtänyt, sillä samanlaista vetoa tässä kirjassa ei ole kuin Samson-romaanien aiemmissa osissa, varsinkin sarjan ensimmäisessä trilogiassa.

No, ajattelin kuitenkin jatkaa eteenpäin ja pistin trilogian viimeisen osan varaukseen. Onhan sitä selvitettävä miten tässä lopulta käy, kun Fiona alkaa purkaa KGB:n kuvioita länsimaisille tiedustelupalveluille.

Len Deighton: Vakooja Koukku

Len Deightonin Bernard Samsonista kertovat vakoilujännärit koukuttivat siinä määrin, että ensimmäisen trilogian luettuani aloitin toisen, Vakooja-trilogian, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Koukku (WSOY, 1990; suom. Heikki Salojärvi; ISBN 951-0-16544-1).

Koukku jatkaa siitä mihin trilogia Berliinin peli, Meksikon erä ja Lontoon ottelu jäi. Bernard Samson on edelleen tiedustelupalvelun töissä, mutta hänen vaimonsa loikkaus KGB:n puolelle varjostaa hänen uraansa. Samson matkustaa Washingtoniin tapaamaan entistä kollegaansa Jim Prettymania, tarkoituksena selvitellä hukkateille joutuneiden rahavarojen kohtaloa.

Mutta asiat alkavat mennä yhtä tiukemmin solmuun. Samson saa päähänsä että rahojen katoamisen taustalla on salaliitto ja että tapahtumia peitellään tiedustelupalvelun huipulta käsin. Vähän vähältä Samson joutuu yhä ahtaammalle, sillä rahojen katoamisen johtolangat alkavat osoittaa hänen suuntaansa, ja romaanin lopussa Samson joutuu pakenemaan oman tiedustelupalvelun väkeä.

En tiedä mistä johtui se, että kirjan tapa kuvata tapahtumia poikkesi ensimmäisestä trilogiasta aika lailla, ihan kuin Samson olisi osittain eri henkilö. Kääntäjälläkin voi olla asian kanssa tekemistä, sillä ensimmäisen trilogian käänsi Erkki Hakala ja näissä myöhemmissä oli vaihtelevasti eri kääntäjiä.

Hiukan väsähtänyt oli tämän kirjan tunnelma, mutta sen verran koukkuun tähän jäin että aloitin seuraavan Vakooja-trilogian osan lukemisen lähestulkoon saman tien tämän kirjan loppuun saatuani.

Len Deighton: Lontoon ottelu

Len Deightonin vakoojatrilogian päätösosassa kamppailevat Neuvostoliiton ja Englannin tiedustelupalvelut keskenään tarinassa, jossa on käänne käänteen perään, ja sittenkin vielä yllätyksiä luvassa: Lontoon ottelu (WSOY, 1987; suom. Erkki Hakala; ISBN 951-0-14447-9).



Deightonin trilogian muodostavat romaanit Berliinin peli, Meksikon erä ja Lontoon ottelu, ja tässä trilogian päätösosassa MI6:n agentti Samson joutuu vastakkain KGB:n riveihin loikanneen vaimonsa Fionan kanssa. Tarina on kaukana James Bondin jatkuvasta mekkalasta, näissä romaaneissa on surumielisyyttä, toki myös intensiteettiä, mutta ennen kaikkea melkoisen osuvaa henkilöhahmojen psykologista kuvausta.

En ole varma, olenko tätä Deightonin trilogiaa lukenut aiemmin, mutta tiukasti tämä nappasi, sillä luin romaanit melkeinpä perä perää viikon sisällä. Ja kaksi viimeistä osaa luin kahdessa päivässä, viikonlopun aikana, niin että nukkumaan tuli mentyä vasta puolenyön jälkeen.

Romaanissa kaikki epäilevät kaikkia, ja Samson saa pistää parastaan selvitäkseen ehjin nahoin. Sekä omassa kotipesässä että KGB:ssä punotaan juonia itse kunkin omaa etua tavoitellen, eikä oikeastaan mitään eikä ketään voi pitää luotettavana.

Pistin kirjastossa varaukseen Samson-vakoojaromaanien seuraavat kaksi teosta, Deightonillahan on tässä sarjassa kolme trilogiaa sekä yksi erillinen romaani. Hyvää lukemista riittää.

Len Deighton: Meksikon erä

Len Deightonin vakoojajännärin pääosassa on MI6:n kyyninen veteraani Bernd Samson, joka pyrkii saamaan KGB:n agentin loikkaamaan englantilaisten puolelle: Meksikon erä (WSOY, 1986; suom. Erkki Hakala; ISBN 951-0-13431-7).



Deighton kirjoittaa mukavan hätäilemättömästi, saaden niin Meksikon kuin Berliinin tuntumaan todellisilta paikoilta. Kun luin tämän romaanitrilogian ensimmäisen osan, Berliinin pelin, oli pakko heti lainata seuraavat kaksi teosta, joka luin perä perää kahdessa päivässä viikonlopun aikana.

Tämä on trilogian toinen osa, ja hyvin Deighton jatkaa siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin, Samsonin vaimon Fionan paljastumisesta KGB:n agentiksi.

Romaani koukutti harvinaisen tiukasti, eikä tullut edes taisteluväsymystä niin että olisin ruvennut hyppimään kirjan sivulla eteenpäin.

Len Deighton: Berliinin peli

Luulen kyllä lukeneeni jo aiemmin tämän Len Deightonin vakoilujännärin, mutta mitään tarkkaa muistikuvaa tapahtumista minulla ei ollut romaaniin tarttuessani: Berliinin peli (WSOY, 1985; suom. Erkki Hakala; ISBN 951-0-12758-2).

Romaani on kymmenenosaisen tarinan ensimmäinen osa. Samalla kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, seuraavat osat ovat Meksikon erä ja Lontoon ottelu. Sarjassa on ilmestynyt kaikkiaan kymmenen romaania, kolme trilogiaa sekä lisäksi yksi romaani joka kertoo tapahtumista ennen muita romaaneja.

Deighton kirjoittaa sujuvasti, vaikka nykyisestä näkökulmasta kylmän sodan juonittelut tuntuvatkin suorastaan nostalgisilta. John le Carrén romaaneja luin aikoinaan hyvinkin hartaasti ja voi olla, että tämän Deightonin romaanin tuttuus johtuu niistä. Samankaltaista vakoilijoiden peliä tässä pelataan, tosin Deighton on suoraviivaisempi eikä yllä romaanillaan jopa korkeakirjallisiin ansioihin kuten le Carré.

Päähenkilö on Bernard Samson, joka tuntuu olevan kyllästynyt agenttitouhuihin, mutta ei niistä eroonkaan pääse. Jonkinlaista katu-uskottavuutta Deightonin kerronnassa kyllä on, vaikkakaan ehkä ei samanlaista syvällistä ymmärrystä niistä psykologisista kiemuroista joista tämän kaltaisessa erilaisten roolien esittämisessä on kyse kuin le Carrélla.

No, en kylläkään erityisemmin pettynyt, ja laitoin saman tien trilogian kaksi seuraavaa osaa varaukseen. Jonkinlaisen nostalgian vallassa näitä kirjoja lukee.