Graham Greene: The Ministry of Fear

En ole lukenut pitkiin pitkiin aikoihin Graham Greenen teoksia, mutta 20-30 vuotta sitten pidin niistä kovasti ja luin toistakymmentä hänen romaaneistaan. Lainasin kirjastosta tämän jännitysromaanin, jonka nimiösivulla luki aliotsikko An Entertainment, ja varsin viihdyttävää luettavaa tämä olikin: The Ministry of Fear (Penguin, 1974; ISBN 0-14-001897-2).



Romaani ilmestyi vuonna 1943, ja Fritz Lang ohjasi siitä samannimisen elokuvan vuonna 1944. Ja vaikka Greene käytti tästä teoksesta entertainment-termiä, tarina on syvällinen, siinä sukelletaan ihmisen olemassaolon perimmäisiin kysymyksiin. Kyse on rakkaudesta, säälin tunteesta, syyllisyydestä ja ennen kaikkea pelosta, pelon erilaisista ilmentymistä.

Romaanin otsikossa mainittu pelon ministeriö viittaa useaan eri asiaan, pinnallisimmalla tasolla natsi-Saksan tapaan käyttää pelkoa vallankäytön välineenä, eikä tässä paljon tarvitse ajatuksen lentää niin mieleen tulee NSA-vakoilujupakkaan liittyviä ajatuksia:

‘The Germans are wonderfully thorough,‘ Johns said. 'They did that in their own country. Card-indexed all the so-called leaders, Socialites, diplomats, politicians, labour leaders, priests — and then presented the ultimatum. Everything forgiven and forgotten, or the Public Prosecutor. It wouldn't surprise me if they’d done the same thing over here. They formed, you know, a kind of Ministry of Fear - with the most efficient under-secretaries. It isn‘t only that they get hold on certain people. It’s the general atmosphere they spread, so that you can’t depend on a soul.‘

Mutta tämä on vasta vakoilujännärin pintaa, suurenmoisempaa on se tapa miten Greene kuvaa päähenkilön mielenmaisemaa, joka on järkkynyt pahasti. Arthur Rowe kantaa lamauttavaa syyllisyyden taakkaa, ja kun hän sitten sattumalta ajautuu keskelle salajuonta jossa keneenkään ei voi luottaa, keikahtaa Rowen maailma päälaelleen.

Kirja on kuvaus pelosta ja rakkaudesta, rakkaudesta ja pelosta, ja oikeastaan tässä onkin teoksen varsinainen pelon ministeriö, siinä miten rakkaus saa ihmisen pelkäämään, eikä tästä pelosta eroon pääse niin kauan kuin on elossa. Näin Greene kuvaa Rowen rakkautta: "Her face looked ugly in the attempt to avoid tears; it was an ugliness which bound him to her more than any beauty could have done; it isn't being happy together, he thought as though it were a fresh discovery, that makes one love – it's being unhappy together."