P. G. Wodehousen golf-aiheiset kirjoitukset olivat itselleni vallan tuntemattomia, mutta jotenkin vain tämä kirja tarttui kirjastosta mukaani: Kuolemattomia golftarinoita (Viestintä Tarmio, 1990; suom. Janne Tarmio; ISBN 951-95803-1-X). Kirjan piirrokset ovat peräisin Punch-lehdestä, ja hyvin ne näihin tarinoihin sopivat.
En ole golfia koskaan pelannut, en lyönnin lyöntiä, ellei minigolfia sitten lasketa; siitä lasketaanko minigolf kokemukseksi voinevat golf-harrastajat minua valistaa. Mutta vaikka golfista ei mitään tietäisi mukavasti tarinat silti lukijalle avautuvat ja saavat hymyn naamalle.
Golf on näissä tarinoissa eräänlainen vertauskuva itse elämälle, tai sanoisiko että näissä tarinoissa ei elämäkään ole golfia tärkeämpää. Ja mainiosti Wodehouse on jälleen keksinyt keinon punoa tarinansa yhtenäiseen kuosiin, laittamalla tarinoiden kertojaksi lempituolissaan golfklubin kuistilla istuvan Vanhimman Jäsenen.
Näin Vanhin Jäsen kertoo siitä, mitä merkitystä uusilla golfhousuilla voi olla pelin kannalta:
Kuten jo aikaisemmin olen sanonut, ja uskon että olet samaa mieltä kuultuasi mitä myöhemmin tapahtui, kyseessä oli luultavimmin itsesuggestio. Ei ole toista alaa, jolla uskolla omaan itseen olisi niin välittömät vaikutukset kuin golfissa. Ja Wallace, saatuaan itseluottamusta, lisäsi taitojaan aste asteelta. Vajaassa viikossa hän oli raivannut tiensä ulos Toivottomista Tapauksista - luokasta, josta Peter Willard oli paras esimerkki - ja haastoi jo kavereita, jotka onnistuivat pitämään kolme lyöntiä viidestä jossakin päin fairwaytä. Kuukauden kuluttua hän piti pintansa tasoituksella kymmenen pelaavien kanssa. Ja keskikesällä hän oli päässyt niin pitkälle, että hänen nimensä putkahti silloin tällöin esiin keskusteluissa, joissa spekuloinnin kohteena oli heinäkuun lyöntipelikilpailu. Olisi ollut anteeksi annettavaa olettaa, että Wallace Chesneyn asiat olivat niin hyvin kuin ne suinkin voivat olla.
Ja silti –
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti