Tommi Liimatta ja Jouni Hynynen: Rillipää ja läski - kirjeenvaihto 2007-2009

Täytyy oikein yrittää miettiä, miksi tämä kirja tuli lainattua. Olisiko Tommi Liimatta ollut se syy, jotenkin puolituttu nimi. No, joka tapauksessa jaksoin lukea tätä kahden melko lailla samanlaisen kaverin keskinäistä naljailua ja kehuskelua vain muutama kymmenen sivua, ja sitten riitti: Rillipää ja läski - kirjeenvaihto 2007-2009 (Johnny Kniga, 2010; ISBN 978-951-0-37448-1).



Ihan mukavasti nämä kaverit toisilleen kirjeitä rustaavat, mutta kun jotenkin homma tuntuu pitkälti sisäpiirin jutulta, paikoin myös sisäpiirin vitsiltä. Ja sekin alkoi väsyttää etten pian enää tiennyt kumpi kavereista oli kirjettä kirjoittamassa, vaikka nimellisesti teoksen jujun piti olla se että Liimatta ja Hynynen olisivat kovin toisistaan poikkeavia tyyppejä.

Olettaisin että kirjan kohdeyleisö on jomman kumman tai miksei kummankin näiden kaverin fanittajat, ne jotka jotain kautta ovat jo valmiiksi perehtyneet fanituksensa kohteeseen, ja siis tietävät mitä tässä puuhataan.

Jouni Hynynen: Paskapuhetta

Jouni Hynynen on jonkinlainen muusikko, piti ihan katsoa Wikipediasta että millainen, ja metallimusiikkiin näyttää se homma liittyvän. Melkoista paukutusta löytyy tästä kirjoituskokoelmastakin, jossa lyödään aika ajoin ihan olan takaa: Paskapuhetta (Like, 2013; ISBN 978-952-01-0947-9).



Hynynen suomii niin politiikkaa kuin musiikkialaa, vähän stereotyypillisellä tavalla nostamalla esiin miehistä uhoa ja alkoholin melko runsasta käyttöä.

Eikä hän jätä tilaisuutta käyttämättä ottaessaan käsittelyyn muusikkokollegojensa tuotannon, esimerkiksi sen kun Juha Tapio teki joululevyn:

... myöntäähän mies asian itsekin: hän haluaa liittyä kuoroon, joka tienaa selvää rahaa levyttämällä nipun joululauluja nopeasti ja halvalla. Tässä ei tavallaan ole mitään vikaa. Pikemminkin herää kysymys, kuka tätä paskaa suostuu ostamaan.

Me suomalaiset tietysti. Ja me luulemme vielä olevamme syvällisesti ajattelevaa kansaa.

Idiootteja me olemme.

Kirja on lyhyt, 151 sivua, mikä on oikein hyvä. Sen verran kovaa tulitusta tämä teksti on että kovin isoa annosta ei lukea jaksa. Parhaimmillaan Hynynen iskee hykerryttävän reippaasti ja vieläpä maaliin, eikä tietty ilkeyskään haittaa kun kaveri laittaa samalla myös itsensä peliin. Kyllä paskempiakin kirjoja on julkaistu.