Kirjallisuuden ymmärtämisestä

Olen viime kuukausina lukenut paljon kirjallisuutta, niin suomalaista kuin ulkomaalaista, pääosin kuitenkin suomen kielellä. Eräänlainen alkusysäys tähän oli Pekka Vartiaisen teos Länsimaisen kirjallisuuden historia, joka ansiokkaasti ja perusteellisesti pohdiskeli kirjallisuuden - ja nimenomaan kaunokirjallisuuden - kehittymistä 1900-luvun puoliväliin asti.

Luin myös Milan Kunderan teoksen Romaanin taide, joka tarjosi kirjailijan omaperäisen näkökulman romaanin kehitykseen taidemuotona. Kunderan mielestä romaani on kriisissä, koska siitä on tullut formaatti, kaavoihinsa kangistunut tuote joka ei enää uudista itseään. Kunderan mukaan romaanin historiasta löytyy kehityspolkuja, jotka olisivat voineet johtaa uudenlaiseen, elävään romaanitaiteeseen, mutta niitä ei lähdetty kulkemaan. Esimerkiksi Kafka tätä yritti, mutta seuraajia ei löytynyt.

Tästä perspektiivistä nähden on mainiota, että sellaisia kirjailijoita kuin Saramago löytyy, jotka tarttuvat romaaniin ja tekevät siitä uuden näköisen piittaamatta formaatin vaatimuksista. Ehkäpä romaanilla on tulevaisuutta. Tosin J. M. Coetzeen romaani Elizabeth Costello antaa ymmärtää, että umpikujaa ei ole olemassa ratkaisua, mutta tästä voi lukija olla toista mieltä.

Vartiaisen ja Kunderan innoittamana olen kesän aikana lukenut kymmeniä kirjoja, useimmat niistä erinomaisia, tosin mukana on ollut muutama pettymyskin. Ja alan vähitellen aavistaa, mitä nykyajan romaanitaide yrittää sanoa, millaisten kysymysten kanssa se painiskelee.

Samalla olen uudestaan havahtunut muun muassa Dostojevskin ja Gogolin teosten merkitykseen, kuten myös suomalaisten klassikoiden ansioihin. Nähdä saa, kuinka pitkälle innostus kirjallisuuteen kestää, mutta hyvällä mielellä on nähtävä tähänastiset lukukokemukset. Kyllä maailmasta - vielä näin kummallisesta kuin nykymaailma - voi kertoa romaanin avulla.

Sain juuri käsiini Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, joka esittää edellä kirjoittamaani nähden vastakkaista näkemystä. Bayardin mielestä kirjojen lukeminen kokonaan on vaarallista, koska se estää omaa ajattelua. Hänen mielestään kirjoja tulisi pääsääntöisesti vain selailla, ja jättää suurin osa teoksesta lukijan oman mielikuvituksen varaan. Melko provosoiva näkökulma äkkiseltään ajatellen.

Jossain määrin ehkä olen samaa mieltä. Olen ottanut ajattelun haasteen vastaan sillä tavalla, että pyrin kirjoittamaan ajatuksiani auki teoksen luettuani. Silloin tulee käynnistettyä omaakin aivotoimintaa.

Sananvapauden päivä

Nyt maanantaina 3. toukokuuta on sanavapauden päivä: "Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous julisti toukokuun 3. päivän kansainväliseksi lehdistönvapauden päiväksi vuonna 1993."

Suomessa asiat ovat hyvin, yleisesti ottaen, verrattuna useimpiin muihin maihin. Press Freedom Index laittaa Suomen jaetulle ykköstilalle Tanskan, Irlannin, Norjan ja Ruotsin kanssa. Häntäpäässä (sijoille 171-175) ovat Myanmar, Iran, Turkmenistan, Pohjois-Korea ja Eritrea.

* * *

Olen lueskellun hieman yli puoleenväliin Pekka Vartiaisen teosta "Länsimaisen kirjallisuuden historia" (BTJ-kustannus, 2009. 912 sivua). Teosta on kehuttu eikä syyttä, se avaa lukijalle näkökulman kirjallisuuden monipolviseen historiaan, keskittyen länsimaihin mutta jossain määrin kommentoiden myös laajempaa kirjallisuuden kulttuurihistoriaa.

Kirjallisuuden klassikot asettuvat teoksessa historialliseen kehykseensä ja oman aikakautensa kontekstiin - toki jotkin kirjailijat ja kirjat "löydettiin" vasta myöhemmin, minkä Vartiainen myös hyvin ymmärtää kuvata, esimerkkinä muun muassa Emily Dickinson. Ja luonnollisesti myöhempi aikakausi tuo kaikkeen kirjallisuuteen oman näkökulmansa, joskus hyvin erilaisen kuin aikalaisilla. Tosin yllättävän paljon kirjallisuudesta on aikakauteen sitomatonta ja ajatonta, vuosituhansien kuilun ylittävää.

Kuten sanottu, olen lukenut Vartiaisen kirjaa vasta reilut puolet, mutta jo tämä antaa perspektiiviä kirjallisuuden laajempaan ymmärtämiseen. Toki kouluissa ja lukioissa käydään kirjallisuuden perusasioita läpi, mutta syvällistä kokonaiskuvaa tästä opetuksesta ei itselleni jäänyt, erittäin hyvistä opettajista huolimatta. Tässäkin mielessä Vartiaisen teos ansaitsee kunniamaininnan.

Jotain puutteita teoksessa jo nyt on havaittavissa. Käsiteltävä kirjallisuus päättyy suunnilleen toisen maailmansodan tienoille, vaikka lukija suuresti toivoo käsiteltävän kirjallisuuden kaaren jatkuvan 1900-luvun loppuun saakka. Vartiainen ei myöskään tuo esille teoksensa metodiikkaa ja sen suhdetta muuhun kirjallisuuden tutkimukseen. Lukija voi päätellä joitain lähtökohtia tekstin perusteella, mutta olisi hyvä jos Vartiainen itse pohtisi lähtökohtiaan. Lisäksi aika ajoin tuntuu siltä, että teos vaihtaa näkökulmaa kesken kaiken. Tämä voi johtua tämän tyyppisen teoksen taustalla olevasta pitkästä kirjoittamisen aikajaksosta, jossa ajatuksen kaari ehtii huomattavasti kypsyä ja muuttua kirjoitusprosessin kuluessa.

Lisäksi - ikävä kyllä - teoksessa on jäljellä joitakin oikoluvulla helposti korjattavia virheitä, esimerkiksi kahteen kertaan toistettuja lauseita, mikä osoittaa teoksen viimeistelyn jääneen jossain määrin kesken. Toki tämä ei ole ollenkaan epätavallista näinä aikoina.

* * *

Vartiaisen ohella olen viime aikoina lukenut - teos vaatii viikkokausien perehtymistä - sekä klassikkoja että tuoreempaa kirjallisuutta.

Mielenkiintoinen tuttavuus oli Mark Twainin suomennettu kirjoituskokoelma "Kaksipiippuinen juttu". Teoksen lopussa on novelli "Salaperäinen vieras" (engl. "The Mysterious Stranger"), jossa kirjoittaja pohtii ihmisten ja maailman "elämänpolkuja", mahdollisia tulevia maailmoja, ja sitä mitä merkitsisi jos voisi muuttaa historiaa, saada asiat tapahtumaan toisella tapaa. Novelli on kirjoitettu 1916, ja se tuo hätkähdyttävällä tavalla mieleen kvanttiteorian monimaailmatulkinnan.

Kosmologista monimaailmahypoteesia käsitteli 3.4.2010 New Scientist artikkelissa "A measure for the multiverse", ehdottaen että viimein on keksitty keino todentaa monien rinnakkaisten maailmankaikkeuksien olemassaolo. Tosin artikkeli on hyvin spekulatiivinen ja viittaa hyvin monimutkaisiin kosmologisiin teorioihin joiden laskelmat ovat hypoteettisia.

Monimaailma-teemaa käsitteli omaperäiseen tapaan Ian McDonald vuonna 2008 ilmestyneessä romaanissa Brasyl, jossa monimaailmahypoteesi saa hätkähdyttävän äärimmäisen pitkälle kehittyneeseen kvanttitietokoneeseen viittaavan tulkinnan.

* * *

Monimaailmatulkinta saa miettimään potentiaalisia toisia maailmankaikkeuksia joissa asiat ovat hiukan eri tavalla kuin meillä. Mitä olisikaan voinut olla seurauksena (ja ehkä toisessa maailmankaikkeudessa olikin), jos pieni ratkaiseva yksityiskohta olisi tapahtunut toisin. Mitä olisi vaadittu sille, että Suomi olisi sananvapaustilastossa hännänhuippuna ja Eritrea ykkösenä? Ei välttämättä kovinkaan paljon. Ja tämä ajatus saa pohtimaan, mitkä tällä hetkellä tapahtuvat asiat ovat niitä joiden tuloksesta riippuen maailma voi muuttua hyvin monella eri tavalla.