Miranda Neville: Secrets of a soprano

Miranda Nevillen viihteellisessä rakkausromaanissa liikutaan oopperalaulajien maailmassa, ja tempperamenttia piisaa: Secrets of a soprano (Miranda Neville, 2016; ISBN 978-0-9970054-0-0).



Romaani on juoneltaan melkoisen ennalta-arvattava, mutta teksti on kohtalaisen sujuvaa, eivätkä ihmishahmot ole aivan niin paperinohuita kuin aluksi voisi kuvitella. Erityisen mieleenpainuvaksi teosta ei kuitenkaan voi sanoa.

No one knows the perils of celebrity better than Teresa Foscari, Europe’s most famous opera singer. The public knows her as a glamorous and tempestuous diva, mistress to emperors, a reputation created by the newspapers and the ruthless man who exploited her. Now she has come to London to make a fresh start and find her long lost English family.

Sara Taylor: Boring girls

Sara Taylor kertoo mustanpuhuvan tarinan musiikkialan naisia syrjivistä pelisäännöistä, ja ilmeistä on että kirjoittaja tuntee aihepiirinsä perinpohjaisesti: Boring girls (ECW Press, 2015; ISBN 978-1-77090-685-3).



Romaani alkaa varsin terävästi kun päähenkilö pohdiskelee, pitäisikö häntä kutsua sarjamurhaajaksi vai massamurhaajaksi ja toteaa, että kummatkin termit kyllä sopivat, koska hän ja hänen ystävänsä Fern tekivät useita surmatekoja peräjälkeen ja lopuksi tappoivat paljon ihmisiä kerralla.



Romaanin kirjoittaja Sara Taylor on solisti ja musiikintekijä kanadalaisessa The Birthday Massacre -yhtyessä. Romaanissa puolestaan kerrotaan ystävyksistä Rachel ja Fern, jotka innostuvat tummasävyisestä musiikista ja perustavat yhtyeen, mutta törmäävät pian hankaluuksiin, koska naisia ei oteta musiikkialalla vakavissaan.

Romaani on parhaimmillaan kuvatessaan musiikin tekemistä ja oman paikkansa hakemista maailmassa, mutta päähenkilöiden luisuminen koston kierteeseen jolla ei näytä olevan loppua on vähän päälleliimatun oloista. Paikka paikoin mietin onko romaanin tarkoitus varoittaa musiikkialan vaaroista vai hehkutella väkivallalla.

JP Ahonen ja KP Alare: Perkeros

En kyllä arvannut mitä tarjolla on kun tartuin tähän vaikuttavan kokoiseen ja vieläpä kovakantiseen sarjakuva-albumiin. JP Ahonen ja KP Alare kertovat hevimusiikin maailman sijoitetun tarinan yhtyeestä joka odottaa läpimurtoaan: Perkeros (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39489-2).



Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvia olen lukenut paljonkin, ja piirrosjälki oli monessa mielessä tuttua, mutta tarina taas, se kyllä yllätti. En vieläkään tiedä mitä oikein ajatella tästä kerronnasta, jossa arkiseen ja melko todenmakuiseen kuvaukseen limitetään fantasianomaisia teemoja.



No, kyllä tämä kirja luettua tuli, ja potkuakin tarinassa on, vaikkakin tuntui lopulta siltä että juttu olisi toiminut tosi hyvin ilman päälleliimattuja erikoistehosteitakin. Mutta toisaalta, kyllä tässä tarinan yllättävyydessä myös oma kiehtovuutensa oli.

Greg Bear: The Serpent Mage

Tämän Greg Bearin romaanin kanssa kävi vähän hassusti, sillä tajusin vasta jonkin aikaa luettuani, että teoksen täytyy olla jatko-osa aiemmalle romaanille. Mutta luin tämän silti loppuun, sillä tarina vei mukanaan: The Serpent Mage (E-Reads, 2012; ISBN 9780759209749).

Romaani The Serpent Mage ilmestyi alunperin 1986, ja se on jatkoa romaanille The Infinity Concerto. Bear muokkasi näistä kahdesta romaanista teoksen Songs Of Earth And Power, ja tämä lukemani romaani on tämän päivitetyn version mukainen. Tai näin olin ymmärtävinäni, vaikka täytyy myöntää että kovin selkeästi ei asiasta kerrota kustantajan sivulla.

Oikeastaan tarina toimii yllättävänkin hyvin, sillä aika ajoin Bear kyllä viittaa aiemman teoksen tapahtumiin, mutta sellaisella tavalla että lukija ei joudu aivan kokonaan hämmennyksiin, ja oikeastaan nämä viittaukset toivat tarinaan mystisyyttä ja avoimuutta, kun lukija joutui itse keksimään mistä viittauksissa oli kyse.

Aika ajoin kyllä ihmetytti, esimerkiksi kun ensimmäisen kerran törmäsin siihen että kirjan päähenkilö Michael Perrin ei tiennyt minkä ikäinen hän on: "He descended the stairs in a beige sweat suit, a gift from his parents on his most recent birthday. There had been no candles on his cake, at his request. He did not know how old he was."

Romaani kertoo ihmisten ja Sidhen kohtaamisesta, mistä oli ennustettavissa hyvin kivuliasta:

The Sidhe were like thoroughbreds; their lines had been molded across tens of millions of years, with who could tell what kind of strictures and impositions? Humans, however, had re-emerged from the condition of animals (were animals still), with all the riotous multiformity of nature.

They would not mix comfortably.

Olen lukenut Bearin kirjoittamaa tieteiskirjallisuutta, ja tässä fantasiaromaanissa on myös tieteiskirjallisuuden elementtejä, vaikka ei missään nimessä voikaan puhua siitä että pysyttäisiin tunnettujen luonnonlakien puitteissa.

Michael ymmärtää olevansa jonkinlaisessa roolissa tulevissa tapahtumissa, mutta siitä mikä hänen tehtävänsä tulisi olemaan ei Michaelilla ole käsitystä. Jotain isoa on joka tapauksessa tekeillä:

He stopped and shaded his eyes against the sun, looking south over the city, the tall skyscrapers of downtown Los Angeles faint in the hazy distance. Then he hunkered down and picked up a stick, using it first to break the crusty dry soil of the fire trail into a finer powder, then to write in the powder: "Protect this city from harm."

He had no idea whom he was addressing, or what. He scratched out "city" and replaced it with "land," then scratched that out and replaced it in turn with "world." He would have to start thinking on a much broader scale.

Musiikilla on merkittävä rooli tarinassa, runoudella ja musiikilla, ja Bear osaa kirjoittaa niin että tuntuu kuin lukija kuulisi musiikkia:

"It sounds confused," Kristine said. "All those abrupt key changes."

"Oh, it's worse than that," Moffat said. "It's downright chaotic. There's no way in hell it should work. Psychotropic tone structure or not, it reads like Korngold and Mahler take a vacation with Schönberg and end up on Krakatoa with a gamelan."

"You mean, it's bad?" Michael asked, feeling as if the last firm foundation was about to be pulled from beneath his feet.

Moffat smiled up at the ceiling and closed his eyes. "Not at all," he said. "It's impossible, but it's wonderful. The few sections I've played - masterful. Demonic, but masterful. Liszt with his hair in braids and on LSD."

Kristine laughed, the first time Michael had heard her laugh in weeks. She glanced at him and pursed her lips primly, then shook her head. Serious. Subdued.

Bear tarjoaa mielenkiintoisen ajatusleikin siitä, miksi menneisyyden luovista neroista niin iso osa on miehiä: Sidhe on kaapannut ihmiskunnan parhaat kyvyt omaan maailmansa estääkseen ihmisiä kehittymästä liian vahvoiksi, ja valtaosa näistä kaapatuista ihmisistä on ollut naisia:

These were the best, the ones the Sidhe had thought the most likely to imperil their position as the supreme people on Earth. They had been gathered by the Maln across thousands of years and brought to the Realm... and most of them were women.

Magic is passed through the female. Was that adage, or something like it, true for both Sidhe and humans? And did the proportions of the crowd filling the arena explain a major curiosity about the arts on Earth - the predominance of men?

Adrian Mitchell: The Snow Queen

Adrian Mitchell on tehnyt laulunäytelmän, joka perustuu Hans Christian Andersenin satuun. Sain tämän käsiini e-kirjana, ja luulin tätä sadun modernisoiduksi versioksi, mitä se onkin, mutta teatterilavalla esitettävässä muodossa: The Snow Queen (Oberon Book, 2012; ISBN 978-1-84943-641-0). Alunperin näytelmä on peräisin vuodelta 1997.

Kirjan esipuheessa on parhaimpia varoituksia mitä kirjoissa olen ikinä nähnyt:

Warning: The Snow Queen is not too frightening for children, who think it is only a story. But it does scare some adults, because they know it is true.

Näytelmäteksti on varsin räväkkä, mutta oli kyllä jonkin verran vaikeaa hahmottaa miltä se tuntuisi esitettynä. Ilmeisen ison työn Mitchell on tehnyt näytelmän sovittamisessa tekstiksi ja lauluiksi. Löytyisiköhän tästä videoitua esitystä?

No, esityksestä tehty äänite on tehnyt vaikutuksen ja tullut palkituksikin: "Originally produced by the New York State Theatre Institute, the CD of this score won the Benjamin Franklin Award for Best Audio Book."

Billy Bragg - Still Suitable for Miners

Andrew Collins on kirjoittanut elämäkerran englantilaisesta muusikosta, josta en tiennyt paljon mitään ennen tämän kirjan lukemista: Billy Bragg - Still Suitable for Miners (Ebury Publishing, 2013; ISBN 9780753549230).



Joskus käy niin, että kirjaan tarttuu sen kansikuvan takia, ja niin tapahtui tämän kirjan kanssa. Ja koska teos on julkaistu erinäköisinä versioina joissa on hyvinkin erilaiset kansikuvat, olisi teos saattanut jäädä kokonaan huomaamattakin.

Kirjaan kirjoittamassaan esipuheessa Bragg antaa eräänlaisen kautta rantain kehun elämäkerran kirjoittaneelle Collinsille:

I had been approached by a few would-be biographers in the past but they were mostly earnest young men who I feared would portray me as some working-class hero whose life had been one long hard struggle. These were the same kind of people who described my friends as being 'a bit lumpen'. Andrew at least knew enough about me to realise that the personal was at least as important as the political, and that my life was a mess of contradictions [...]

Ja Collins puolestaan tiivistää Bragging elämän lähestulkoon yhteen tekstikappaleeseen:

But it's not about politics. It's about this bloke.

Ex-punk, ex-soldier, ex-member of the Labour Party; one or two people and institutions have been left behind in 40 years, but it's the names and places that stayed with Billy Bragg that maketh the man. He failed his eleven-plus and never went to college. Punk failed him and he joined the army. He passed basic training with flying colours and left after 90 days with a two-fingered salute. In 1982, he chose his weapon - the guitar - travelled the world, met interesting people and knocked them dead.

Vuonna 1983 Braggin ura lähti nousuun, sitä voi pitää käänteentekevänä kaikessa siinä mitä hän myöhemmin tuli tehneeksi:

A pop career is like a damp pile of twigs - it sits there for ages, unloved and pathetic, and then suddenly it catches light, turning into a blazing, acrid-smelling bonfire within seconds, spreading warmth and orange light all around. It takes only one bright spark to set it off.

At the beginning of the year, Billy hadn't even recorded his debut album. At the end of it, Life's A Riot was Number One in the indie charts, Number 44 in the real charts and rising, and Number Three in NME's esteemed Vinyl Finals, the writers' albums of the year. How did that happen?

Ja mainittakoon vielä Mermaid Avenue, Braggin ja Wilco-yhtyeen yhteistyönä tehty albumi Woody Guthrien lauluista. Noloa sanoa, mutta tämä albumi oli ainoa Braggin musiikkiin liittyvä teos, josta olin edes jotain kuullut. No, nyt tiedän edes jotain enemmän.

Mauri Kunnas: Piitles - tarina erään rockbändin alkutaipaleesta

Mauri Kunnas on kirjoittanut ja piirtänyt aivan erinomaisen kuvauksen siitä, miten syntyi yhtye jota ilman maailmamme ei olisi aivan sellainen kuin se sittemmin oli: Piitles - tarina erään rockbändin alkutaipaleesta (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-25542-0). Enkä tarkoita tässä pelkästään ylivertaista kaupallista menestystä.

Joku oli antanut kirjalle Helmet-järjestelmässä viisi tähteä; lisäsin toisen satsin tähtiä.

Kirja kertoo The Beatles -yhtyeen syntymisestä, mukaan lukien kaikkien olennaisten hahmojen minielämänkerrat. Ketkä olivat mukana The Quarrymen -yhtyeessä, milloin George Harrison tuli mukaan, miksi rumpali vaihtui, ja niin edelleen, kaikki olennainen löytyy tästä 77-sivuisesta kirjasta.

En ole mikään tavattoman hyvin asiaan perehtynyt Beatles-fani, mutta jonkin verran olen yhtyeestä lueskellut, ja esimerkiksi Saksan klubeilla tehdyistä keikoista löytyy sarjakuvakirjasta hyvinkin uskottavan oloinen kuvaus.

Kunnas on selvästi perehtynyt aiheeseensa, voisi tätä perehtymisen tasoa kutsua jopa mestarilliseksi. Ja piirrosjälki tuntuu osuvat kerta kerran jälkeen kohdalleen.

Se miten yhtyeen tapa esiintyä hioutui Saksan keikoilla, ja miten ylipäänsä yhtye nousi esiin nimenomaan yhtyeenä, ei jonkin laulusolistin nimellä, kaikki tämä ihmeellisyys kerrotaan Kunnaksen kirjassa.

Maaton mies

Kurt Vonnegutin kirjoituskokoelmalla oli Helmetissä viisi tähteä (neljä arviota), ja annoin sille viidennen kerran viisi tähteä: Maaton mies (Tammi, 2007; toim. Daniel Simon; suom. Erkki Jukarainen; ISBN 978-951-31-3672-7).

Kurt Vonnegutia pidetään humoristina, ja kyllä hän sitä onkin, mutta pikemminkin on niin että Vonnegut kirjoittaa niin vakavista asioista että niistä ei voi juuri muuten puhua kuin huumorin keinoin.

Vitsejäkin tässä kirjassa on muutama, mutta ne eivät ole pääosassa, vaan kirjoitusten ydin on Vonnegutin jutustelu omasta elämästään ja siitä mikä elämästä yleensä tekee elämisen arvoisen tässä pähkähullussa kohti tuhoa syöksyvässä maailmassamme.

Kirjaa kirjoittaessaan (ja sen kuvituksena olevia grafiikanlehtiä tehdessään) Vonnegut oli 82-vuotias, ei pieni ikä kirjailijalle, mutta melkoisen nuorekkaan vaikutuksen tämä kirja tekee lukijaansa.

Vonnegut kannustaa taiteen tekemiseen, olkoon taito ja taiteenlaji mitä tahansa:

Taiteet eivät ole mikään leipäpuu. Ne ovat erittäin inhimillinen keino tehdä elämästä siedettävämpää. Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Taivaan tähden, laula suihkussa. Tanssi radion tahtiin. Kerro tarinoita. Kirjoita ystävälle runo, vaikka se olisi surkea. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.

Ja musiikki, se on Vonnegutille tärkeää:

Takaisin musiikkiin. Se saa likimain jokaisen pitämään elämästä enemmän kuin pitäisi siitä ilman musiikkia. Vaikka olen pasifisti, jopa sotilassoittokunnat piristävät mieltäni aina. Pidän todella paljon myös Straussista ja Mozartista ja niin edelleen, mutta se korvaamattoman arvokas lahja, jonka afroamerikkalaiset antoivat koko maailmalle silloin kun he olivat yhä orjuudessa, oli niin suurenmoinen, että se taitaa nykyisin olla lähes ainoa syy, jonka vuoksi monet ulkomaalaiset pitävät meistä yhä, ainakin vähän. Maailmanlaajuiseen masennusepidemiaan tepsivä täsmälääke on nimeltään blues. […] Yksi parhaista rhytm-and-blues-bändeistä mitä olen eläessäni kuullut, koostui kolmesta suomalaisesta pojasta ja yhdestä tytöstä, jotka soittivat jollain klubilla Puolan Krakovassa.

Kiinnostaisi kyllä tietää, mikä tämä suomalainen bändi oikein olikaan johon Vonnegut niin suuresti ihastui.

Niin, ja kiinnostavia lukusuosituksiakin Vonnegutilta löytyy, esimerkiksi Ambrose Biercen tarina "Tapaus Owl Creekin sillalla", jonka laitoin heti varaukseen (kokoelmassa Pyhä kauhu).

The jazz people of New Orleans

Lee Friedlander kuvasi vuosina 1957-1974 New Orleansin asukkaita ja jazz-muusikoita, ja tuloksena on vaikuttava valokuvateos: The jazz people of New Orleans (Cape, 1992; ISBN 0-224-03051-5). Teoksen jälkisanat on kirjoittanut Whitney Balliett.

Friedlander on tunnettu omaperäisestä tavastaan kuvata kaupunkien sosiaalista ympäristöä, ja hänen tyyliään usein kopioidaan, esimerkiksi kauppojen näyteikkunoiden heijastusten käyttöä osana valokuvan kuvakieltä.

Tässä kirjassa Friedlander ei kovin paljon temppuile valokuvien sommitteluilla, vaikka kyllä niistä tunnistaa omaperäisen tyylin. Mitenkään siloiteltu ei tämän kirjan New Orleans ole, pikemminkin karhea ja hiomaton, elämän kuluttama ja kolhaisema.

Friedlanderin muotokuvat näyttävät muusikoita kotonaan, tutuissa paikoissa, mistä johtuen kuvissa on tavattoman luonteva tuntu. Kuvien muusikot ovat useimmat jo varsin iäkkäitä, ja monet kuolivat vuoteen 1974 mennessä, jolloin Friedlander vielä kävi heitä kuvaamassa. Köyhyys näkyy kuvissa, mutta niissä näkyy myös musiikin läsnäolo, olkoon kyseessä sitten hautajaiset, yöklubi tai musisointi ystävien kesken.

Mustaa musiikkia, sitä tämän kirjan valokuvissa on, elämän makua ja rytmiä.

Savonlinnan oopperajuhlat 100 vuotta

Pentti Savolainen on kirjoittanut historiikin, joka lunastaa paikkansa paitsi oopperajuhlien satavuotisen historian juhlakirjana myös erinomaisena katsauksena suomalaiseen muusikkimaailmaan: Savonlinnan oopperajuhlat 100 vuotta (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26542-9).

Itseäni kiinnosti kysymys siitä, ovatko oopperajuhlat todellakin satavuotiset, mutta tällä asialla Savolainen ei lähde spekuloimaan, toteaa vain että muillakin vanhoilla oopperajuhlilla on ollut vuosien taukoja. Tosin Savonlinnan osalta tauot ovat olleen pitkiä, vuosikymmenen luokkaa, mutta en silti rupea asiasta käräjöimään.

Mukavasti Savolainen kertoo sekä yleisistä linjoista että vähemmän tunnetuista asioista ”kulissien takaa”. Teoksen informaatioarvoa lisää henkilöhakemisto, luettelo Savonlinnan oopperajuhlilla vierailleista oopperataloista sekä luettelo oopperajuhlilla esitetyistä teoksista, mistä käy ilmi myös ne vuodet jolloin oopperajuhlat ovat olleet tavalla tai toisella pois toiminnasta.

Kirja on myös kohtuullisen tiivis, 207 sivua, ja kooltaan sellainen että se mahtuu pienehköllekin pöydälle, mistä kummastakin seikasta voi antaa kiitosta.

Entä mikä on Savonlinnan erityispiirre? No, yksi merkittävä asia on uusien oopperoiden tilaaminen: ”Juuri suomalaisista kantaesityksistä ovatkin muodostuneet Savonlinnan juhlien suurimmat ja kansainvälisesti näkyvimmät valtit.”

Parhaimmillaan noin sata ulkomaista kriitikkoa ja tiedottajaa on ollut paikalla, tosin ehkä tämän päivän sosiaalisen median maailmassa voi ajatella että tiedottamista harrastaa yhä suurempi ulkomaisten osallistujien joukko.

Helppoa ei oopperan alkutaival Suomessa ollut. Aino Ackté oli keskeinen Savonlinnan oopperajuhlien käynnistämisessä, omalla henkilökohtaisella riskillään. (Tosin raha-asioissa Ackté taisi kyllä yleisesti ottaen pärjätä erinomaisen hyvin, mutta tappioitakin silti tuli.)

Joskus Ackté myös toi esille oopperadiivan elkeet, esimerkiksi väittelyssä Wäinö Solan kanssa: ”Kuinka te herra Sola rohkenette asettua minua vastaan, minua, joka tiedän kokemuksestani, miten maailman suurimmilla oopperanäyttämöillä esiinnytään… Minä sanon teille suoraan, että te olette täysiä diletantteja kaikki, laulajina ja näyttelijöinä jopa suorastaan idiootteja siinäkin suhteessa, että te ette osaa antaa arvoa minun ohjeilleni ja neuvoilleni, joita minä suuren kokemukseni ja menestykseni myötä alennun teille antamaan…”

Rahoituksen hankkiminen ei ollut helppoa. Vuoden 1972 alussa Talvela uhkasi jopa jättää Suomessa laulamisen kokonaan, ellei opetusministeriö antaisi oopperajuhlille tarvittavaa avustusta. Talvelan viesti meni opetusministeriöön, ja rahoitusta tulikin varsin mukavassa määrin.

Talvelan roolihahmo tsaari Boriksena muistetaan, ja tästä Talvela kertoi Savolaiselle näin: ”Boriksen on luultavasti oltava ja pitääkin olla hieman hullu. Olen itsekin sanonut, että kun tekee Boriksen sata kertaa, niin joko siihen kuolee tai tulee hulluksi.” --- Talvela teki Boriksen roolin pitkästi yli kaksisataa kertaa.

Teos on mainio historiikki, kiinnostava myös muille kuin oopperan ystäville tai Savonlinnan kävijöille. Tähän kirjaan tullaan varmasti viittaamaan useasti tulevaisuudessa.

Jukebox

Åke Edwardsonin romaani kertoo 1960-luvun Ruotsista, mutta se voisi yhtä lailla kertoa myös Suomesta, ehkä muutamaa vuotta myöhemmin: Jukebox (Norstedt, 2003; ISBN 91-1-301237-1). Luin romaanin ruotsinkielisenä, mutta se on ilmestynyt myös suomeksi, samannimisenä.

Edwardson sai kirjasta Årets författare -palkinnon, ja ansaitusti. Kirjailijana Edwardson on parhaiten tunnettu Erik Winter -dekkareista, mutta hän on kunnostautunut myös muunlaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ennen tätä kirjaa luin Edwardsonilta romaanin Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi, josta suuresti pidin, ja tämä Jukebox on samaa tasoa, ja tunnelmassakin on jotain samaa, ihmisyyttä syvällisesti ymmärtävää, mietiskelevää.

Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi kertoi lapsen kuolemaa surevista vanhemmista. Jukebox puolestaan kertoo yksin elävästä Johnny Bergmanista, joka täytää 35 vuotta, vuosi on 1964.

Johnny on kiertänyt ympäri maata yli kymmenen vuotta korjaten levyautomaatteja, jukeboxeja. Mutta nämä aikansa tekniset ihmelaitteet alkavat olla historiaa, kun radiokanavilla on yhä enemmän musiikkiohjelmia ja koteihin hankitaan levysoittimia.

Romaani kuvaa menneeseen aikaan tarrautunutta Johnnyä, jolle Elvis, jukeboxit ja amerikkalaiset autot ovat kaikki kaikessa. Ruotsi on muuttumassa toisenlaiseksi, eikä mikään tunnu säilyvän ennallaan. Kirjan takakannessa sanotaan Johnnystä, että hän on "en mjuk hårding med mörk bakgrund", mikä viittaa lapsuuteen ja uhkaavaan alkoholismiin. Lapsena Johnny joutui lastenkotiin ja sijaisperheisiin, samaten kuin isoveli, joka sittemmin katosi kuvioista.

Nyt Johnny pyörii vanhan tyttöystävänsä Elisabethin ympärillä ja ystävystyy tämän pojan Lennartin kanssa. Välillä Johnny saa yöpyä Elisabethin sohvalla, ja samalla hän opettaa Lennartille uimahyppyjä, jalkapalloa ja musiikkia. Olisiko mahdollista, että tästä syntyisi perhe ja voisiko tätä elämää kutsua rakkaudeksi?

Edwardsonin romaani on melankolinen, yksinäinen mies etsii selkeyttä elämäänsä, mutta samalla kirjan kielessä on jotain tavattoman kirkasta ja selkeää. Ilman dramatiikkaa ja osoittelemista Edwardson kuvaa kokonaista aikakautta, ja pohtii samalla ihmisen suurta kysymystä: Miksi minua tarvitaan? Mitä minä tarvitsen?

Elviksestä saa kirjassa aimo annoksen, turhia krumeluureja välttäen: "Mannen petade i ett mynt. Boxen knirkade och knarkade och riste igång. En akustisk gitarr, en akustisk bas, en röst: Well, that's all right, mama, that's all right for you."

Tekstissä ei ole mitään ihmeellistä, ei minkäänlaisia erikoistehosteita, mutta jotenkin näiltä sivuilta nousee sellainen autenttisuuden tunnelma, että aika ajoin tuntui selkärangassa kylmiä väreitä: "Elisabeth nickade utan att säga något. Hon verkade ha blicken fäst högt på himlen. Ett litet nät av svalor rörde sig däruppe. Det vackra vädret skulle hålla i sig tills i morgon när sommaren var över."

Jotain suomalaiseen sieluun iskevää tässä kirjassa on, sellaista joka saa tuntemaan että mitä tahansa elämässä vastaan tuleekaan, se ei ole arvotonta.

Tähtisumua - unohtumattomia sävelmiä menneestä ajasta

Musiikkitoimittaja Jake Nyman kertoo iskelmän, viihde- ja elokuvamusiikin sekä jazzin historiasta kirjassa Tähtisumua - unohtumattomia sävelmiä menneestä ajasta (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8363-3). Nostalgiasta on kyse, menneen ajan muistelusta, mutta samalla on myös kyse tästä ajasta, siitä miten tähän tultiin.

Kirjassa mennään toisesta maailmansodasta James Bondiin asti, siis melkoinen siivu historiaa. Mikään kaikenkattava teos tämä ei ole, eikä Nyman sitä sellaiseksi ole tehnytkään, vaan kokoelma tarinoita joissa lähtökohtana ovat nuo vuosikymmenet ja niiden tähtisumu.

Loin itselleni kirjassa mainittujen artistien ja levyjen pohjalta uuden Spotify-soittolistan, ja sitä on mukava kuunnella taustalla samalla kun puuhailee sitä ja tätä.

Mielenkiintoinen oli Nymanin kertomus John Hammondista, joka oli 1900-luvun merkittävimpiä taustavaikuttajia. Mustan musiikin lanseeraminen osaksi valkoisen yleisön kulttuuria oli teko, jota ei olisi hänen perhetaustastaan voinut ennustaa: "Hammond syntyi yläluokkaiseen, hänen omien sanojensa mukaan ultrakonservatiiviseen perheeseen, jolla oli niin valtavasti rahaa, ettei hänen olisi halutessaan tarvinnut tehdä päivääkään töitä."

Monenlaisia tarinoita kirjasta löytyy, muun muassa Billie Holidayn kertomuksia elämästään, jotka muuttuivat kertomiskerrasta toiseen niin ettei voinut enää tietää mitä tosiasiassa oli tapahtunut. Mutta Holidayn äänessä oli todistusaineistoa eletystä elämstä.

Monipolvinen, monikerroksinen on tämä Nymanin kirja, todellinen aarreaitta musiikin ystävälle.

Jazz - Koko tarina

Tässä on melkoinen paketti perustietoa jazzista, alkuperäisenä toimittajana Julia Rolf ja Suomen osuuden kirjoittajana Jyrki Kangas. Teos Jazz - Koko tarina (Readme.fi, 2011; suom. Seija Kukkonen) tarjoaa oivalluksia varsinkin jazz-musiikkia enemmälti harrastamattomalle - kuten minulle.

Teos jakaantuu kolmeen osaan: Jazzin tarina, Jazztyylit ja Jazzin vaikutus. Esitystapa on tiivis: kirja koostuu pisimmillään yhden tai kahden sivun teksteistä, usein vain muutaman rivin luonnehdintana jostakusta artistista.

Ehkäpä tämä sopii nykyajan lukijalle joka ei halua keskittyä pitkiin teksteihin, mutta se haitta siitä on että kokonaiskuvan hahmottaminen ei ihan helppoa ole. Onneksi teoksessa on kuitenkin Johdanto-kappale, joka auttaa lukemisessa oivalla tavalla alkuun.

Jazzin voi sanoa syntyneen - kovin paljon vääryyttä ei tässä historialle tarvitse tehdä - 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa New Orleansissa, jossa syntyi ensin ragtime ja siitä kehittyi varsinainen jazz.

Mutta mitä jazz on? Tässä lyhyt luonnehdinta: "[S]itä on ylistetty yhdeksi jaloimmista inhimillisen ilmaisun muodoista, koska sillä on syvä ja suora yhteys sieluun. Jazzissa yksilö ottaa oman tilansa käyttäen luovuuttaan mutta käyden kuitenkin muun ryhmän kanssa neuvonpitoa suuntaviivoista; jazz on improvisaatiotaidetta, joka puhkeaa kukkaan ilmaisunvapaudesta mutta edellyttää myös epäitsekästä yhteistyökykyä."

Näinä päivinä jotkut puhuvat monikulttuurisuudesta ikään kuin se olisi kirosana. Mutta jazz on mainio esimerkki niistä hienoista - ja meistä jokaikiseen vaikuttaneista asioista - mitä monikulttuurisuus pystyy saamaan aikaan. - Millaista olisi tämän päivän musiikki, jos jazz olisi jäänyt keksimättä? Tylsää, luulisin.

Palataan tarinaan: "Kaikki alkoi New Orleansista. Moninaisten kansallisuuksien rinnakkaiselossa muodostunut kulttuurien sulatusuuni teki New Orleansista yhden rikkaimmista ja kansainvälisimmistä kaupungeista 1800-luvun alun Amerikassa. Integroituneessa yhteisössä Länsi-Intian sävelet alkoivat sekoittua afrikkalaisiin polyrytmeihin, joita toivat mukanaan orjat ja eurooppalaista klassista musiikkia soittaneet kreolit [...] Keitokseen sekoittui minstrel-sävelmiä ja plantaasilauluja, työlauluja ja spirituaaleja sekä kaikkialle kaikaavat puhallinorkesterit, jotka kiersivät kaupunkia ja soittivat huviretkillä, häissä ja hautajaisissa [...] Tästä uskomattomasta äänten sekamelskasta syntyi lopulta ragtime 1890-luvun alussa."

Integraatioon tuli mutkia matkaan, kun Yhdysvaltain korkein oikeus teki vuonna 1896 päätöksen "erilliset mutta yhtäläiset oikeudet", eli siis virallisti rotuerottelun.

Mutta musiikki kantoi rajojen yli, ja voi hyvin väittää että musiikki oli yksi niistä tekijöistä jotka lopulta kaatoivat rotuerottelun: musiikki ei välittänyt ihonväristä vaan toimi yleismaailmallisena kielenä, koko jazzin historian ajan.

Näin sanotaan kirjassa: '[R]otusyrjintä myrkytti kaikkea USA:n kulttuurielämää, mutta afroamerikkalaisen musiikin voima ja suosio löivät kiilaa yhteiskunnalliseen jaotteluun ja löysivät tiensä vapaisiin sydämiin ja mieliin. Mustien ja valkoisten musiikillinen yhteispeli jatkui koko 1900-luvun ajan, kunnes erään swing-biisin sanoin "rytmi pelasti maailman".'

Parhaimmillaan tämä kirja on esitellessään jazz-tyylejä ja jazz-taiteilijoita, ja jos käytössä on esimerkiksi Spotify (tai miksei lähikirjasto, tosin hitaampana vaihtoehtona) on nautinto tarkistaa, miltä eri aikakausien erilaiset tyylit ja huippuartistit kuulostivat - ja kuulostavat, sillä jazz elää, ja kehittyy edelleen.

Tätä kirjaa voi sanoa todelliseksi aarreaitaksi. Jazz-harrastajille se ehkä ei ole kovin kummoinen teos, mutta epäilemättä kirjassa on yhtä ja toista detaljitietoa jolla harrastajakin voisi haluta briljeerata. Maallikolle tämä on erinomainen johdatus jazz-kulttuurin pariin.

Mistä musiikki on peräisin?

Mikä tekee musiikista musiikkia, ja mistä se syntyy? Musiikin olemukseen pureutuu mainiolla tavalla Philip Ballin kirja The Music Instinct: How Music Works And Why We Can't Do Without It (The Bodley Head, 2010).

Ballin kirja ei arkaile pohtia vaikeitakaan musiikkiin liittyviä kysymyksiä, ja siinä käytetään avuksi niin matemaattisia kuin fysiikan maailmaan nojaavia tarkasteluja. Lisäksi kirja tuo hyvin esille, miten erilaisia suhtautumisia musiikkiin maailmasta löytyy: musiikki on universaalia, mutta musiikki voi olla hyvin erilaista eri kulttuureissa.

Kirja selvitti itselleni muutamia sävelasteikkoihin ja sen sellaisiin liittyviä kysymyksiä - miksi nuotit ja niiden frekvenssit ovat sellaisia kui ovat - ja tarjoili lisäksi mainion luettelon eri musiikkilajien mestareista. Suomalaisia ehkä hiukan surettaa, että Sibelius ja termi "dead end" esiintyivät kirjassa lähekkäin, niin paikallisesti kuin sisällöllisesti.

Aivan erinomainen, tosin laaja ja haastava, johdatus siihen, mitä musiikki oikeastaan on. Eikä edellytä kovin kummoista perehtymistä musiikkiin, sujuva kuuntelutaito riittää.

1001 Albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään

Robert Dimeryn teos 1001 Albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään (WSOY, 2010) on melkoinen aarreaitta, vaikkakaan sitä ei voi pitää kaikenkattavana - eikä tarkoituksena ole ollutkaan tarjota viimeistä sanaa "parhaista" populaarimusiikin albumeista.

Kustantaja toteaa teoksesta seuraavasti: "[Kirja] esittelee populaarimusiikin kuuden vuosikymmenen tärkeimmät levytykset rockista jazziin, punkista folkiin ja hiphopista progeen. Tuttujen klassikoiden ohella mukana on suurelle yleisölle tähän asti vieraampia helmiä – käsillä on todellinen musiikillinen löytöretki."

Löytöretki tämä tosiaan on, vaikka muutamia harmittavia juttujakin matkalta löytyy. Teos on käännetty suomeksi melko mallikkaasti, vaikkakin tuntuu siltä että paikoin sekä suomentajien että alkuperäistekstien kirjoittajien into on lopahtanut eikä albumien esittelytekstejä voi pitää aina erityisen valaisevina. Mutta parhaimmillaan teos tarjoaa todellakin löytämisen iloa. Kirjaan kannattaakin tarttua ehkä pikemminkin löytääkseen albumeja jotka itseltä ovat jääneet huomaamatta kuin tutkiakseen löytyvätkö kaikki omat suosikit kirjasta (eivät luultavasti löydy).

Suomennettuun versioon on sisällytetty 80 suomalaista albumia, joista monet valinnat saivat kyllä miettimään lähtökohtia? Hector? Mikko Alatalo?? No, ainakin valinnoista syntynee keskustelua.

Alla muutama oma poiminta eri vuosikymmeniltä, albumeja joita itseltäni ei löydy iTunesista. Puoli tusinaa alunperin tällä listalla ollutta albumia piti poistaa, kun ne minulla jo olikin, unohdettuina.

Alla olevista albumeista teoksessa oli sen verran mainiot esittelytekstit, että pitänee tavalla tai toisella tarkistaa, ovatko levyt tosiaan niin hyviä kuin väitettiin.

1950-luku:
Frank Sinatra | In The Wee Small Hours
Machito | Kenya
Billie Holiday | Lady in Satin

1960-luku:
Stan Getz & Charlie Byrd | Jazz Samba
Stan Getz And Joao Gilberto | Getz/Gilberto
Cream | Disraeli Gears
Van Morrison | Astral Weeks
Nick Drake | Five Leaves Left

1970-luku:
Crosby, Stills, Nash & Young | Déjà Vu
James Taylor | Sweet Baby James
Dolly Parton | Coat of Many Colors
Carita Holmström | We Are What We Do
Pihasoittajat | Hattukauppiaan aamu
Bob Dylan | Blood On The Tracks
Patti Smith | Horses
Willie Colón & Ruben Bládes | Siembra
Sister Sldege | We Are Family
The Undertones | The Undertones

1980-luku:
Peter Gabriel | So
Dolly Parton, Linda Ronstadt, Emmylou Harris | Trio
Ladysmith Black Mambazo | Shaka Zulu
The Sugarcubes | Life's Too Good
John Lee Hooker | The Healer
Madonna | Like A Prayer

1990-luku:
Sir Elwoodin Hiljaiset Värit | Kymmenen tikkua laudalla
Koffi Olomidé | Haut De Gamme – Koweït, Rive Gauche
Jamiroquai | Emergency On Planet Earth
J. Karjalainen yhtyeineen | Tähtilampun alla
Robbie Williams | Life Thru A Lens
Beth Orton | Central Reservation

2000-luku:
Goldfrapp | Felt Mountain
Ute Lemper | Punishing Kiss
Madonna | Music
Björk | Vespertine
Maija Vilkkumaa | Ei
The Coral | The Coral
The Five Corners Quintet | Hot Corner
Asa | Loppuasukas
Joanna Newsom | Ys
Fleet Foxes | Fleet Foxes
Grizzly Bear | Veckatimest