Jeff VanderMeer: Hallinta

Jeff VanderMeerin Eteläraja-romaanisarjan toinen osa melkein jäi lukematta, kun laina-aika meni umpeen, mutta ehdin kuin ehdinkin kirjaa lukea, en tosin ihan loppuun asti: Hallinta (Like, 2015; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-01-1289-9).



Tarkemmin sanottuna luin teoksen alkua kohtalaisen pitkälle, kunnes piti lähteä kirjastoon kirjaa viemään, mutta lunttasin kylläkin kirjan lopusta loppuratkaisun, enkä nyt tiedä oliko se hyvä ajatus vai ei.

Kirjasarjan ensimmäinen osa oli arvoituksellinen, hämmentävä, omalaatuinen ja monella tapaa palkitseva. En tiedä onko tämä toinen osa ihan samalla tasolla kuin ensimmäinen, mutta omaperäisyyttä on tässäkin, vaikkakin salaisuuksien paljastuessa tuntuu siltä että teossarjan lumo ei enää tarraa kiinni yhtä tiukasti kuin ensimmäisessä romaanissa.

Matthew Mather: Kybermyrsky

Matthew Mather kertoo yhteiskunnan haavoittuvuudesta kyberhyökkäykselle 2010-luvun New Yorkiin sijoitetussa jännärissä: Kybermyrsky (Like, 2015; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-01-1197-7).



Kirja kuvaa sitä, miten haavoittuvainen nykyinen yhteiskunta on tietotekniikkaan kohdistuville hyökkäyksille, ja mitä tapahtuu kun sivilisaatio yhtäkkiä on romantamaisillaan.

Paikka paikoin kirja tuntuu enemmänkin kyberturvallisuuden oppikirjalta tai survivalistin käsikirjalta kuin romaanilta, mutta ihan vailla kirjoitustaitoa ei tekijä tunnu olevan. Se vain on melkoisen hassua että kaikesta kauheudesta huolimatta kirjan lopussa ollaan ikään kuin kaikki olisi takaisin ennallaan, ilman että mitään olisi opittu tai koettu. Hiukan tinkimättömämpi olisi voinut kirjoittamisessa olla.

Veret seisauttava teknotrilleri maailmanlaajuisesta kyberhyökkäyksestä ja sivilisaation romahduksesta.

New Yorkin tietoverkot kaatuvat, ja kaupungin infrastruktuuri halvaantuu. Myös sähkö, vesi ja lämmitys katkeavat, ja talvisessa suurkaupungissa käynnistyy eloonjäämiskamppailu ruoasta, vedestä ja lämmitystarpeista. Mike Mitchell taistelee perheensä selviytymisen puolesta sekasortoon vajonneessa kaupungissa, joka on taantunut keskiajalle. Pakkanen kiristyy kiristymistään, ja historian pahin lumimyrsky iskee kaupunkiin.

Charlie Huston: Kalmasiivouksen salattu taito

Täytyypä sanoa, että kirjan nimeäminen on mennyt nappiin, kun Charlie Hustonin jännäri The mystic arts of erasing all signs of death on ilmestynyt suomeksi: Kalmasiivouksen salattu taito (Like, 2013; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-01-0569-3).



Teoksen kansikuvasta ja nimestä voisi päätellä, että tässä on mustanpuhuvasta rikoskirjallisuudesta kyse, ja näin on, ja huumoriakin tarinassa on, hyvin mustaa. Kuvaukset siitä miten kuoleman jäljet poistetaan asunnosta ja ympäristöstä eivät ihan jokapäiväistä luettavaa ole, ja kirjoittaja tuntuu perehtyneen aiheeseensa jopa häiritsevän perusteellisesti.

Ihan napakymppi tämä dekkari ei ole, ehkä tarina on liian laskelmoitu ja toistaa kovaotteisten dekkarien maneereja turhankin ennustettavasti, mutta teksti rullaa eteenpäin mallikkaasti eikä aika käy pitkäksi.

Palautettuani kirjan olen nähnyt sen useaan kertaan palautettujen dekkarien hyllyssä, eli teos tuntuu kiertävän lainaajalta toiselle ripeään tahtiin.

Tässä taustoitusta teoksen esittelytekstistä:

Kun Webster Fillmore Goodhuen opettama peruskoululuokka joutuu luokkaretkellä keskelle ammuskelua ja lapsi kuolee Goodhuen syliin, opettaja traumatisoituu. Traumasta muodostuu ikään kuin luonteenpiirre: Web hengailee kaverinsa tatuointistudiolla, nukkuu puolet vuorokaudesta ja on muutenkin ihan pihalla.

Sitten Web tekee odottamattoman siirron ja vastaanottaa työn kuolinpaikkasiivoojana. Kun hän on ­ensimmäisellä keikallaan pyyhkinyt itsemurhan tehneen miehen aivot tämän kylpyhuoneen peilistä ja flirttaillut tämän tyttären kanssa, asiat mutkistuvat. Tytär pyytää palvelusta, ja vaikka Webin jokainen aivosolu kirkuu kieltäytymisen puolesta, hän suostuu. Tästä alkaa ihmissalakuljetuksen ja aseiden paukkeen sävyttämä tarantinomainen rymistely, joka pitää otteessaan vetävällä tyylillä ja notkealla kielellä.

Charlie Huston on losangelesilainen dekkaristi ja supersankarisarjakuvien käsikirjoittaja. Kalmasiivouksen salattu taito on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa.

Hugh Howey: Siilo

Hugh Howey kuvaa tuhon jälkeistä yhteiskuntaa, ihmisiä jotka elävät maan sisälle kaivetussa siilossa elinkelvottomaksi muuttuneella maapallolla. Kirja puraisee kerran jos toisenkin, ajatusleikkinä "Mitä jos...". Miten käy viimeisille elossa oleville ihmisille: Siilo (Like, 2013; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-01-0987-5).



Teos on ilmestynyt alunperin jatkokertomuksena, mikä näkyy episodimaisessa kerronnassa, mutta selvä romaanin kaari teoksessa silti piirtyy. Kirja kuvailee dystopiaa, jossa siiloon linnoittautuneet viimeiset ihmiset elävät "monen kerroksen yhteiskunnassa", jossa kaikilla on paikkansa alimpien kerrosten kaivosmiehistä ja mekaanikoista ylimpien kerrosten asiantuntijoihin ja poliiseihin.

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä miltä näyttää. Kapina alkaa hiljalleen kyteä kun siilon tasojen välinen epäluottamus kasvaa. Onko ulkopuolinen maailma todellakin niin elinkelvoton kuin väitetään? Ja kuka loppujen lopuksi oli syyllinen ekokatastrofiin ja sen seurauksiin?

Parasta kirjassa on sisäänlämpiävän yhteiskunnan kuvaus kieltoineen ja käyttäytymisnormeineen, jotka kuvastavat oman yhteiskuntamme rakenteita ikään kuin vääristyneen peilin kautta.

Muutamassa kohdin tapahtumat tuntuvat olevan pikemminkin kauhuelokuvasta kuin jännittävästä tieteisromaanista, mutta hyvin Howey kerrontansa hallitsee, yliluonnollista selitystä ei näille tapahtumille tarvitse keksiä. Romaani on oikein mainio "suljetun paikan mysteeri".

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez kertoo huumorin keinoin kirjahulluudesta pienoisromaanissa Paperitalo (Basam books, 2006; suom. Einari Aaltonen; ISBN 952-5534-58-8). Kirja pohtii sitä, mitä vaaroja kirjojen lukemiseen ja keräämiseen liittyy, miten koko elämä voi mennä raiteiltaan kirjojen takia.

Teoksessa on 134 sivua, ja teksti on ladottu varsin isolla fontilla kapealle palstalle, eli lukeminen ei kovin kauaa kestä. Mutta tarina jää mietityttämään: mitä kirjailija oikeastaan haluaa lukijalle kertoa. Vertauskuvilla tässä puhutaan, mutta mitä vertauskuvat tarkoittavat? Ehkä koko elämää?

Tarina lähtee liikkeelle ilman sen kummempia ihmettelyjä, eräänä päivänä postista tulee paketti jossa on yltä päältä betonipölyssä oleva kirja. Mistä oikein on kyse, mitä kirjalle on tapahtunut ja kuka sen on lähettänyt? Niinpä, oikeastaan kirja on dekkari, jos sen haluaa johonkin kategoriaan laittaa, mutta toisaalta tässä ollaan enemmänkin Kafkan kuin Christien jalanjäljissä.

Nauravat vainajat

Pablo Tusset on kirjoittanut erikoisen dekkarin, joka on pikemminkin poliittista satiiria kuin rikoskirjallisuutta, mutta kyllä tästä nauttii: Nauravat vainajat (Sammakko, 2011; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-483-163-5).

Romaani ei ole kovin pitkä, 207 sivua, mutta tässä sivumäärässä Tusset ehtii kertomaan melkoisen monimutkaisen tapahtumien vyyhdin. Mukana on Espanjan sisäpolitiikan kiemuroita, niin baskeja kuin katalaaneja, kuninkaallisia ja tasavaltalaisia, eikä pidä unohtaa Interpolia, joka lähettää kummallisia kuolemantapauksia tutkimaan japanilaisen zenmestari Sakamuran.

Hetkinen, lienee parasta hidastaa tahtia. Tarina alkaa tästä: "Costabravalaisesta rannikkokylästä löytyy kolme ulkomaista vainajaa, jotka ovat punaisia kuin ravut ja joiden kasvoilla väikkyy selittämättömän autuas hymy."

Tapausta selvittää erikoinen parivaljakko, entinen tullimies ja nykyinen kansalliskaartin korpraali Rafael Corrales, sekä komisario Sakamura, jonka Interpol lähettää paikalle.

Japanilainen zenmestari Sakamura on melkoinen hahmo muun muassa sen takia, että hänen kielitaitonsa on vähintäänkin erikoinen. Saksaa hän opiskeli Bosch-porakoneen käyttöohjeesta, ja jos nyt oikein muistan niin espanjaa Sakamura opiskeli teksti-tv:stä.

Eikä tässä vielä kaikki. Katalonian paikallisjohtaja - joka kärsii jatkuvista ilmavaivoista - yrittää estää rikoksen selvittämisen palkkaamalla "agentti 69:n" hämäämään Sakamuraa omilla erikoistaidoillaan.

Huumoria piisaa, joskus vähän liiankin osoitellusti, mutta kyllä tästä nauttii, sillä Tusset kirjoittaa mukavalla tavalla kieli poskella poliittista satiiria, jossa samalla parodioidaan dekkareiden ja jännäreiden tyypillisiä kliseitä. Ja kyllä tässä kirjassa oman osansa saa myös zenbuddhalaisuus ja fengshui.

Lukijalle tuli kirjasta hymy naamalle, ei hassumpi tuttavuus. Mainittakoon vielä, että aiemmin luin Tussetin romaanin Sian nimeen, ja se oli aika lailla erilainen, en olisi uskonut näitä saman tekijän teoksiksi.

Jääkenttä

Roberto Bolañosta en tiennyt mitään ennen kuin tartuin tähän romaaniin, ja kirja teki melkoisen vaikutuksen: Jääkenttä (Sammakko, 2012; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-483-196-3). Bolaño kertoo rikoksesta, puukottamalla tehdystä surmasta, eikä oikeastaan kyse ole rikoksen selvittämisestä vaan useiden henkilöiden erilaisista näkemyksistä siihen mitä tapahtui.

Kirja koostuu katkelmista, kukin kirjoitettu jonkin henkilön näkökulmasta, ja nämä lomittuvat, osin päällekkäin, mutta osin myös niin että tarinassa on ilmiselviä aukkoja, koko totuus ei paljastu koskaan.

Kirjan nimi viittaa taitoluisteluun, siis jäähän, ja erilaisiin päähänpiintymiin mitä ihmisillä on: nuorella taitoluistelulla, Z-nimisen kaupungin poliitikoilla, maahanmuuttajilla, kerjäläisillä ja niin edelleen. Kirjan teemaksi voisi sanoa juurettomuutta, mutta se olisi yksinkertaistamista; satiiriakin kirjassa on, mutta toisaalta jotain myötämielistä kirjassa on sen varsin ankeasta maailmankuvasta huolimatta.

Espanjasta kirja piirtää vähemmän mairittelevaa kuvaa, erityisesti poliittisesta juonittelusta ja kaikenlaisesta keplottelusta. Mutta samalla kerrotaan myös ihmisistä, jotka yrittävät selvitä päivästä päivään niukoin eväin ja joskus ilman eväitä ollenkaan. Kylmä tarina, mutta jotain lämmintä tässä silti kuitenkin oli.

Sian nimeen

Pablo Tussetin romaani löytyi kirjaston dekkarihyllystä, ja aika erikoinen lukukokemus tämä olikin: Sian nimeen (Sammakko, 2008; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-483-076-8). Nimellisesti kirja on rikoskirjallisuutta, tai voisi sitä sanoa psykologiseksi jännäriksikin, mutta Tusset pyörittelee tarinaansa moneen eri kuosiin.

Kirjassa on kolme toisiinsa limittyvää tarinaa, tapahtumapaikat Espanjassa ja New Yorkissa. Tarinoissa liikutaan sekä rikosten että niiden ratkaisijoiden maailmassa, ja rakkaustarinoitakin viritellään, mutta kohtalolla on sormensa pelissä.

Sorruin ajoittaiseen heikkouteeni, eli lunttasin romaanin lopusta loppuratkaisun, mutta tällä kertaa kävi niin ovelasti, että loppu oli silti aikamoinen yllätys, en ollut tajunnut olennaista jujua. Sanottakoon vaikka niin, että lukijan kannattaa pitää varansa tarinan käänteiden pyörteissä, mutta ei paljasteta sen enempää.