Hugh Howey kuvaa tuhon jälkeistä yhteiskuntaa, ihmisiä jotka elävät maan sisälle kaivetussa siilossa elinkelvottomaksi muuttuneella maapallolla. Kirja puraisee kerran jos toisenkin, ajatusleikkinä "Mitä jos...". Miten käy viimeisille elossa oleville ihmisille: Siilo (Like, 2013; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-01-0987-5).
Teos on ilmestynyt alunperin jatkokertomuksena, mikä näkyy episodimaisessa kerronnassa, mutta selvä romaanin kaari teoksessa silti piirtyy. Kirja kuvailee dystopiaa, jossa siiloon linnoittautuneet viimeiset ihmiset elävät "monen kerroksen yhteiskunnassa", jossa kaikilla on paikkansa alimpien kerrosten kaivosmiehistä ja mekaanikoista ylimpien kerrosten asiantuntijoihin ja poliiseihin.
Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä miltä näyttää. Kapina alkaa hiljalleen kyteä kun siilon tasojen välinen epäluottamus kasvaa. Onko ulkopuolinen maailma todellakin niin elinkelvoton kuin väitetään? Ja kuka loppujen lopuksi oli syyllinen ekokatastrofiin ja sen seurauksiin?
Parasta kirjassa on sisäänlämpiävän yhteiskunnan kuvaus kieltoineen ja käyttäytymisnormeineen, jotka kuvastavat oman yhteiskuntamme rakenteita ikään kuin vääristyneen peilin kautta.
Muutamassa kohdin tapahtumat tuntuvat olevan pikemminkin kauhuelokuvasta kuin jännittävästä tieteisromaanista, mutta hyvin Howey kerrontansa hallitsee, yliluonnollista selitystä ei näille tapahtumille tarvitse keksiä. Romaani on oikein mainio "suljetun paikan mysteeri".
Tekstit
and the uncynical nature of it
4 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti