Thomas Bernhard: Kylmyys - eristys

Olen nyt edennyt neljänteen osaan Thomas Bernhardin viisiosaisessa elämäkerrassa: Kylmyys - eristys (Lurra Editions, 2012; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-25-3).



Viivyttelin kirjan lukemisen aloittamisen kanssa pitkään, mutta kun kirja oli viimein pakko palauttaa aloitin lukemisen, ja bussissa aamulla ehdin lukea teosta puoleenväliin, eikä kauaa kestänyt kun kirja oli jo kokonaan luettu, yhden päivän aikana.

Olin flunssassa, yskitti ja nenä tukossa, ja ehkä siksikin oli Bernhardin kuvaus elämästä itävaltalaisessa keuhkoparantolassa tavattoman iskevä, suorastaan tuntui kuumeisia väreitä kehossa. No, ehkä se oli flunssan syytä. Mutta tällaista oli elämä keuhkoparantolassa:

[...] Ohitseni kulkiessaan nuo epäilemättä lopullisesti ihmisyhteisöstä syrjäytetyt olennot avasivat ruskean lasisen sylkipullonsa korkin vastenmielisellä ja säälittävällä tavalla, ikään kuin pyhässä ylpeydessään loukattuina, ja sylkivät pulloon; kieroutuneen juhlallisuuden siivittämänä kaikki ympärilläni tuottivat häpeilemättä ja ainoastaan näille ihmisille ominaisella huippuunsa hiotulla taidokkuudella taudin jäytämistä keuhkoistaan limaa, ja sylkivät sen sylkipulloon. Käytävät täyttyivät tuosta tusinoiden ja taas tusinoiden syöpyneiden keuhkojen juhlallisesta raastamisesta ja huopatohveleiden laahauksesta karbolilla kyllästetyllä linoleumlattialla. Kyse oli makuuhalliin päättyvästä kulkueesta, jonka juhlallisuus oli samaa luokkaa, jollaista olin aikaisemmin havainnut ainoastaan katolisissa hautajaissaatoissa, kulkueen jokainen osanottaja kantoi edessään omaa monstranssiaan: ruskeaa sylkipulloa. [...]

Kuten aiemmin olen sanonut, Bernhardin teksti voi vaikuttaa läpitunkemattoman vaivalloiselta, muun muassa pitkien polveilevien lauserakenteiden takia, eikä kappalejakojakaan tässä romaanissa ole, teksti on ladottu yhdeksi pitkäksi pätkäksi. Mutta silti - jälleen kerran - teksti alkoi tuntua tavattoman ilmavalta, ikään kuin kaikki ihmisyys mikä tärkeää on olisi läsnä näillä riveillä, tässä tuskallisessa kertomuksessa.

Bernhardin elämä kulki vastoinkäymisestä vastoinkäymiseen, mitään hän ei tuntunut saavan valmiiksi, missään ei onnistunut, ja nyt jo toista kertaa hän oli tappavan taudin kynsissä, ja vieläpä niin että ilmeisestikin keuhkoparantola oli pikemminkin syypää tautiin kuin sen parannuskeino.

Esimerkkinä kurjuudesta mainittakoon, että antibioottia määrättiin niin pieninä annoksina, ettei sillä ollut mitään merkitystä tervehtymisen kannalta, paitsi sitten niille joilla oli varaa lääkkeistä erikseen maksaa, tai jotka jostain syystä olivat laitoksen johdon suosiossa, asemansa tai muun syyn takia:

[...] Minua hoitavalta triumviraatilta puuttui lähes kaikki, mitä lääkäreiltä vaadittiin, en ainoastaan voinut olla odottamatta heiltä mitään, vaan minun piti jatkuvasti olla varuillani heidän suhteensa, niin ajattelin, minulla ei tietenkään ollut aavistustakaan, mitä kaikkea heidän omalletunnolleen oli jo kertynyt, mutta annoin itselleni määräyksen olla valppaana, olla mahdollisimman tarkkana ja toimia mahdollisimman varauksellisesti. Niin nuori kuin vielä olinkin, olin jo pitkälle koulutettu skeptikko, valmis kaikkeen ja aina pahimpaan varautunut. Pidän tuota ominaisuutta vielä tänäänkin tärkeimpänä hyveenäni. Tiesin, että potilaan oli itse kannettava vastuu itsestään, hän ei voinut odottaa keneltäkään ulkopuoliselta oikeastaan mitään, ennen kaikkea hänen oli osattava puolustautua, osattava estää asioita tapahtumasta, osattava tehdä toisten suunnitelmat tyhjiksi. Isoisäni, yksityisñlosofini, oli valanut minulle pohjan näille ominaisuuksille. Voin sanoa, että olin epäluuloinen, ja paranin. Mutta siihen oli vielä pitkä tie kuljettavana. Sairaan on otettava kärsimyksensä omiin käsiinsä ja ennen kaikkea työstettävä niitä omassa päässään ja toimittava lääkäreitä vastaan, tämän olen havainnut. [...]

Ehkä tätä voi pitää puheenvuorona myös siinä "hyvinvointivaltio 2.0" -keskustelussa, jossa puhutaan ihmisen vastuusta omasta terveydestään. Tässäkin asiassa on monta puolta, ja yksi niistä on ihmisarvo suhteessa koneistoon, ja se että joissakin koneistoissa vastuun ottaminen omasta itsestään voi tarkoittaa joko maksukykyä tai sitten suhteita joita käyttää hyväkseen. Ja sellaisen koneiston kourissa Bernhard nyt oli.

Kirja kertoo myös Bernhardin perhetaustasta, joka purkautuu auki hiljalleen samalla kun Bernhard elää kirjoittamisen kautta uudelleen käsittämättömän tuskallista aikaansa parantolassa. Hänen äitinsä on samaan aikaan kuolemassa kohtusyöpään, jota eivät edes vahvimmat kipulääkkeet enää lievitä, eikä perhe jaksa tämän takia enää pitää yhteyttä Bernhardiin. Eristys tuntuu täydelliseltä.

Mutta sitten ovat ne valon hetket, muun muassa musiikki, ja kirjallisuus, ne maailmat joissa Bernhard löysi mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Ja oli myös ihmisiä jotka näiden asioiden perehtyneisyydellään olivat Bernhardille se tukipylväs joka auttoi kestämään mahdotonta tilannetta.

Kammottava, rujon kaunis on tämä kuvaus elämästä. Liioitteleva, kyllä, mutta samalla tässä liioittelevuudessaan kuitenkin viiltävän rehellinen, ja kaiken tämän itseironisen tilityksen keskellä on jotain syvää, tavattoman kestävää, kohta josta koko maailman voi kohdata.

Niin, ja olisiko tässä tiivistettynä Bernhardin elämänfilosofia, sävyissä joissa on suorastaan raamatullisia ulottuvuuksia:

[...] Elämä on pelkkä tuomion täytäntöönpano, sanoin itselleni, sinun on kestettävä tuo rangaistus. Se on elinkautinen. Maailma on rangaistuslaitos, jossa on hyvin vähän liikkumavapautta. Kaikki toiveet osoittautuvat harhapäätelmiksi. Jos sinut vapautetaan, joudut samalla hetkellä takaisin samaan rangaistuslaitokseen. Olet pelkkä rangaistusvanki, et mitään muuta. Kun sinulle uskotellaan, että se ei pidä paikkaansa, kuuntele ja vaikene. Pidä mielessä, että sinut on syntymässäsi tuomittu elinkautiseen rangaistukseen ja se on vanhempiesi syytä. Mutta älä osoita heille ajattelemattomia moitteita. Halusit tai et, sinun on noudatettava tämän rangaistuslaitoksen määräyksiä viimeistä piirtoa myöten. Ellet noudata niitä, rangaistustasi kovennetaan. Jaa rangaistuksesi vankitoveriesi kesken, mutta älä koskaan liittoudu valvojien kanssa. Nämä lauseet muotoutuivat tuolloin päässäni aivan itsestään, rukouksen tapaan. Muistan ne vielä nykyisinkin, toistelen niitä itselleni aina silloin tällöin, ne eivät ole menettäneet merkitystään. Ne sisältävät kaikkien totuuksien totuuden, huolimatta siitä kuinka kömpelösti ne ehkä onkin muotoiltu. [...]

Thomas Bernhard: Hengitys

Thomas Bernhardin muistelmien kolmas osa on saatavilla suomeksi, ja se on kauhea ja ihmeellinen: Hengitys (Lurra Editions, 2012; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-24-6). Olen lukenut muistelmien edelliset osat (Syy ja Kellari), joissa Bernhard kuvaa natsismin ja katolilaisuuden riivaamaa Itävaltaa.

Bernhardin suuri intohimo oli laulaminen, mutta keuhkotauti tuhosi uran jo ennen alkuaan. Tässä kolmannessa osassa saamme kuulla, miten se tapahtui.

Bernhardin isoisä sairastuu, ja samalla sairastuu Bernhardkin, märkivään keuhkopussintulehdukseen, ja joutuu sairaalaan kuolevien osastolle, josta juuri kukaan ei hengissä selviä. Mutta Bernhard päättää pysyä hengissä, vaikka hänen voimansa ovat tyystin kadonneet. Päivittäin hänen rintaansa punkteerataan ja sieltä valutetaan kumiletkulla litrakaupalla märkivää nestettä kurkkupurkkiin.

Bernhardin teksti on tavattoman koukeroista, ja näissä elämänkertakirjoissa koko teksti on ladottu yhdeksi kappaleeksi. Niin, ja kirjojen pessimismin määrää on vaikea ylittää. Mutta Bernhard on myös viiltävän rehellinen, ja teksti on kaikessa kauheudessaan (voiko mikään mennä huonommin? … kyllä voi) tavattoman lohdullista ja inhimillistä.

Kirjassa pohditaan sairaalan ja lääkärien toimintaa, ja kuolevien ihmisten kohtaloita, joita Bernhard sängystään seuraa, ja vaikka tilanne on hirvittävä, tottuu hän lopulta tähänkin kauheuteen, siihen että heti kun kuolleen potilaan vuode on tyhjä tuodaan siihen seuraava kuolemaa odottava potilas.

Kuolemasta tulee Bernhardille tuttu, ja hän noteeraa kokemuksensa rauhallisesti, lakonisesti, ja kaikesta tästä hirvittävyydestä huolimatta tekstin lukija ikään kuin valaistuu, näkee kuolemassa ihmisyyden, joka niin helposti elämän askareissa ja kilvoittelussa unohtuu.

Ja tosiaankin, Bernhard parantuu sairaudestaan, ja hänet passitetaan toipilaaksi keuhkosairaitten hoitokotiin. Siellä hän rupeaa ihmettelemään, ovatko lääkärit tehneet virheen lähettäessään hänet paikkaan, jossa on tuberkuloosia sairastavia potilaita, hänet jonka vastustuskyky on lähes olematon. Ja todellakin, lääkärit ovat tehneet virheen, sillä kirjan lopussa Bernhardilla todetaan tuberkuloosi, ja hän joutuu uudelleen toipilaaksi, tällä kertaa tuberkuloosin takia.

Thomas Bernhard: Kellari - vetäytyminen

Thomas Bernhardin elämäkerran toinen osa on Kellari - vetäytyminen (Lurra Editions, 2011; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-19-2). Tässä kirjassa Bernhard saa aikaan elämänmuutoksen, lopettaa opiskelun lyseossa ja menee oppisopimuksella töihin elintarvikeliikkeeseen. Itsemurha-ajatukset saavat väistyä, kun Bernhard pääsee hyödylliseen työhön oikeiden ihmisten pariin.

Eikä Bernhard tälläkään kertaa säästele itävaltalaisia tai Salzburgin kaupungin asukkaita. Bernhardista on käytetty nimitystä Nestbeschmutzer, oman pesän likaaja, enkä muista missään lukeneeni yhtä täydellistä oman kansakunnan ripitystä kuin Bernhardilla.

Elämänkerran ensimmäisessä osassa Bernhard kuvaili itävaltalaista koulujärjestelmää, joka oli ensin natsien ja sitten katolilaisuuden tiukassa kontrollissa eikä sallinut minkäänlaista omaa ajattelua. Tällä kertaa Bernhard kertoo elämästä Salzburgin reunalla sijaitsevassa Scherzhauserfeldin lähiössä 1940-luvulla.

Scherzhauserfeld on alkoholismin, työttömyyden ja rikollisuuden riivaama "esihelvetti", likatahra: "[S]iellä asuivat spitaaliset, niin koko kaupunki ajatteli, ja Scherzhauserfeldistä puhuminen ei tarkoittanut mitään muuta kuin rikollisista puhumista, tarkemmin sanottuna kuritushuonevangeista ja juopoista tai itse asiassa juopoista kuritushuonevangeista puhumista. Koko kaupunki kiersi Scherzhauserfeldin kaukaa, ja jos joku taas tuli Scherzhauserfeldistä ja halusi jotakin, merkitsi se hänelle kuolemantuomiota."

Mutta Bernhard koki vapautuvansa tässä ympäristössä, sillä hänelle koti ja ennen kaikkea lyseo olivat helvetti, johon verrattuna esihelvetti tuntui vapauttavalta. Täällä Bernhard oppi tulemaan toimeen ihmisten kanssa, oppi viljelemään huumoria ja ennen kaikea oppi elämästä sellaista mikä rakensi hänet takaisin ihmiseksi ja korjasi paljon siitä pahasta minkä koulu oli hänelle tehnyt.

Päätös jonka Bernhard teki, lyseon lopettaminen oli hänelle ainoa mahdollinen: "Tuollaisella hengenpelastavalla hetkellä meidän on yksinkertaisesti oltava kaikkea vastaan tai lakattava tyystin olemasta, ja minulla oli ollut voimia olla kaikkea vastaan, ja kaikkea vastaan oli mennyt Gaswerkgassella sijaitsevaan työvoimatoimistoon. [...] Lyseolaisena olisin musertunut ja saanut surmani, kauppiaanopissa kellarissa Scherzhauserfeldissä Karl Podlahan valvonnan ja järjestyksen alaisena minä säilyin hengissä. Kellarista muodostui näin ollen pelastukseni, esihelvetistä (tai helvetistä) ainoa pakopaikkani."

Bernhard koki vapautta Scherzhauserfeldin esihelvetissä: "Täällä ei ollut matematiikanopettajaa, ei latinanopettajaa eikä kreikanopettajaa, täällä ei ollut despoottista johtajaa, jonka jo pelkkä näkeminen oli saanut henkeni salpautumaan, täällä ei ollut ainuttakaan tappavaa instituutiota. Täällä ei tarvinnut hengenpitimiseen jatkuvasti olla varuillaan, nöyristellä, teeskennellä eikä valehdella."

Bernhardin elämänkerran toinen osa on jaaritteleva, vaikealukuinen (koko kirja on yksi ainoa yhteen ladottu tekstikappale, ja lauseet ovat pitkiä ja polveilevia), kaikkea kohtaan kriittiinen ja tavattoman pessimistinen.

Mutta kummallista kyllä, jotenkin tästä kirjasta tulee puhdistava olo, se sai hengen avartumaan. Ehkä syynä on Bernhardin tavaton rehellisyys itseä ja muita ihmisiä kohtaan, sen kaltainen tekstin todistusvoima jota harvoin missään tapaa. Bernhard on tosissaan, ja samalla hän puhuu ihmisyydestä paljaana, sellaisenaan, suoraan lukijalle ilman välikäsiä.

Thomas Bernhard: Syy

Thomas Bernhardin viisiosainen elämänkerta alkaa teoksesta Syy (Lurra Editions, 2011; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-10-9). Kirja kertoo toisen maailmansodan Itävallasta ja erityisesti Salzburgin kaupungista, jossa Bernhard kävi koulua.

Kansallissosialismi ja sota leimasivat aikaa. Koulussa sai pelätä opettajien ankaraa kuria ja ideologista aivopesua. Sodan kauhut vaanivat ulkopuolella.

Bernhardin teksti on vaikeaa, sillä siinä ei ole ollenkaan kappalejakoa vaan teksti jatkuu yhtenä pätkänä sivulta toiselle. Ja lauseet ovat pitkiä, polveilevia, monikerroksisia, lähes loppumattoman oloisia, sivunkin pituisia.

Mutta mikä ihmeellistä, tekstin polveluista ja ikään kuin tarkoituksellisesta poukkoluista huolimatta luin kirjan käytännössä yhdellä istumalla, herpaantumatta. Bernhardin tarina on paitsi traaginen myös harvinaisen avoimella tavalla kuvattu. Salzburgin koulumaailmasta kerrotaan niin paljastavalla tavalla, kaikkine lapsuuden kauhuineen, että ei voi kuin lukea, lukea.

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo ajasta sodan aikana ja toinen ajasta juuri sodan päättymisen jälkeen.

Ensimmäinen puolikas kertoo internaatista, tai oikeammin "kansallissosialistisesta koulukodista", jonne Berhard lähetettiin. Toinen osa kertoo lyseosta, jossa kansallissosialismi on korvattu katolilaisuudella, ilman että juuri mikään ilmapiirissä ja kurinpidossa olisi muuttunut.

Salzburgista Bernhardilla ei ole mitään hyvää sanottavaa: "Kotikaupunkini on tosiasiassa kuolemansairaus, jonka asukkaat sinne syntyessään saavat ja joka ei hellitä otettaan, ja jos ihmiset eivät lähde sieltä ratkaisevalla hetkellä pois, he tekevät, suoraan tai epäsuoraan, ennemmin tai myöhemmin, joko äkillisen itsemurhan noissa kammottavissa olosuhteissa tai tuhoutuvat, suoraan tai epäsuoraan, hitaasti ja kurjasti, tuolla pohjimmiltaan läpeensä ihmisvihamielisellä arkkitektonis-arkkipiispallis-vähämielis-kansallissosialistis-katolisella kuolemanmaalla."

Merkittävin henkilö Bernhardin taustalla on hänen isoisänsä, joka pystyi ajattelemaan selvästi ja varoitti Bernhardia sekä kansallissosialismin että katolilaisuuden harhoista. Sitä ihmeellisempää oli, että isoisä lähetti Bernhardin kouluun Salzburgissa, mutta syynä ilmeisesti oli se, ettei isoisä koskaan itse saanut kunnon koulutusta ja hän halusi Bernhardin sellaisen saavan.

Bernhardin kouluaikaa leimasi jatkuva itsemurhan ajattelu, mistä hän ei päässyt eroon edes viulua soittaessaan. Mutta silti hän säilyi hengissä. Kirja päättyy siihen, kun Bernhard jättää lyseon kesken ja päättää mennä töihin, oppisopimuksella. Elämänkerran toinen osa Kellari - vetäytyminen jatkaa tästä.