Lee Child: Kovassa koulussa

Laitoin Lee Childin uusimman jännärin varaukseen Helmetissä sekä suomennettuna että englanninkielisenä, ja kummatkin putkahtivat luettavaksi samoihin aikoihin: Kovassa koulussa (Karisto, 2016; suom. Jukka Jääskeläinen ja Marja Mutru; ISBN 978-951-23-6207-3).



Alkuperäiseltä nimeltään teos on Night school, mikä kuvaa sisältöä näppärämmin kuin suomenkielinen. Romaani tuli luettua suomeksi, kun se kerran oli mahdollista, mutta toki vilkaisin englanninkielistä alkuperäisteostakin. Pikku hiljaa tuntuu siltä, että Child alkaa menettää terävyyttään ja inspiraatiotaan näissä Reacher-jännäreissä, mutta siitä huolimatta teos tuli luettua lähestulkoon yhdeltä istumalta.

On vuosi 1996. Jack Reacher, 35, on yhä armeijassa. Eurooppalaiset tiedustelupalvelut ovat saaneet haaviinsa uhkaavan viestin: "Amerikkalainen haluaa sata miljoonaa dollaria." Mutta mistä hyvästä? Sen selvittämiseen Jack Reacher tarvitsee niin teräviä aivojaan kuin kovia nyrkkejäänkin...

Aina yhtä odotettu Lee Child -uutuus ilmestyy suomeksi yhtä aikaa alkuteoksen kanssa marraskuussa 2016.

Harlan Coben: Lupaus

Harlan Coben kirjoittaa rutiininomaisia jännäreitä, joissa usein on kiinnostava asetelma, mutta kerta kerran jälkeen olen joutunut loppujen lopuksi pettymään: Lupaus (WSOY, 2009; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-952-239-089-9).



Tälläkin kertaa lähtökohta on mielenkiintoinen:

Nuoret ovat nuoria - mutta joskus heidän elämäänsä on puututtava. Kun Myron Bolitar kuulee naisystävänsä tyttären ja tämän kaverin puhuvan humalassa ajaneista ystävistään, hän tarjoutuu auttamaan. Myron lupaa kuljettaa Erinin ja Aimeen turvallisesti kotiin - koska tahansa, mistä tahansa, ja silloinkin kun omille vanhemmille soittaminen on liian kiusallista. Myron luulee tekevänsä tytöille palveluksen, mutta erehtyy. Pian Aimee pyytää apua keskellä yötä ja haluaa kyydin Manhattanilta newjerseyläisen kaverinsa luokse. Aamulla tytön vanhemmat ilmoittavat hänet kadonneeksi. Myron on viimeinen, joka on nähnyt Aimeen elossa, mutta poliisi vapauttaa hänet nopeasti epäiltyjen listalta. Silti hän tuntee velvollisuudekseen selvittää tytön kohtalon.

Näitä Myron Bolitar -jännäreitä on ilmestynyt useita, ja ilmeisesti niissä esiintyy sama henkilökaarti, joka tuntuu melkoisen uskomattomalta ja vie pohjaa tarinan uskottavuudelta: entisiä nais-showpainijoita, entinen Mossadin naisagentti, miljonääri joka samalla on väkivallan ammattilainen, ja niin edelleen. Lisäksi Coben leikkaa tarinan rönsyjä lyhyeksi reippaalla kädellä ja samalla entisestään vähentää juonen uskottavuutta.

Enpä usko että Bolitarin pariin enää uudelleen palaan, kirja on kuin kukkuroilleen ladattu energiajuoma jonka maku tuntuu tehdasmaiselta.

Harlan Coben: Viaton

Harlan Cobenin jännäri löytyi kirjaston englanninkielisten palautettujen kirjojen laatikosta, vaikka ihan suomenkielinen tämä on: Viaton (WSOY, 2008; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-952-459-846-0).

Tätä arviota kirjoittaessa huomasin että Helmetissä teos oli saanut vain kaksi tähteä (kolme arviointia), mitä olisin pitänyt kovin alhaisena alettuani teosta lukea, mutta sen luettuani olen aika lailla samoilla linjoilla.

Cobenin jännärin asetelma oli kiinnostava, pääroolissa on opiskelijaporukan tappelunnujakassa toisen opiskelijan surmannut ja siitä vankilaan tuomittu Matt, jonka elämä alkaa taas olla raiteillaan, sillä hän on naimisissa, asuntoa etsitään ja lapsikin on tulossa. Mutta jotenkin tämä tarina ei nyt toimi, vaikka yllätyksiä on luvassa yksi toisensa jälkeen.

En pystynyt suhtautumaan Mattiin erityisen positiivisesti, jotain päälleliimatun makuista tässä oli, ikään kuin Coben ei olisi itsekään ollut vakuuttunut kertomansa tarinan järkevyydestä. Ilmeisesti Coben on parhaimmillaan ihan hyvä dekkaristi, mutta tämän lukeminen oli melkoista pakkopullaa loppua kohden, tarina vain ei toimi niin kuin toivoisi. Ja sivujakin on 505, ihan liian paljon tällaisilla eväillä kirjoitettuun dekkariin.

Paul Torday: Ventovieras

Paul Torday punoo mielenterveystä ja sen hoitamisen keinoista romaanin, joka osoittautui iskeväksi vaikkakin osin turhankin spekulatiiviseksi jännityskertomukseksi: Ventovieras (Atena, 2012; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-951-796-853-9)



Torday kertoo avioparista, jonka kymmenen vuotta jatkunut yhteiselo muuttuu kun mies, Michael, alkaa osoittaa kokonaan uusia piirteitä itsessään:

Vuosia sitten, kun Michael oli kosinut minua, en ollut varmaankaan kysynyt itseltäni »Rakastanko häntä?» vaan »Onko minulla voimia pysyä hänen rinnallaan?» Kymmenen aviovuotta olivat osoittaneet minulla olevan sentään kykyä sitoutua, vaikka ankeimpina hetkinä olin ajatellut, että kyse oli ehkä vain saamattomuudesta.

Kuulin Michaelin avaavan ovemme ja huikkaavan »Kulta, tulin takaisin», ja käännyin sängyssä laiskasti ja oivalsin samassa, kuinka onnellinen olin. Sen myötä sain toisen oivalluksen: tajusin, että Michael oli aina rakastanut minua muttei ollut ikinä tiennyt, miten osoittaa rakkauttaan. Mikä oli muuttunut? Hän osoitti tunteensa nyt kaikin tavoin. En sillä haavaa välittänyt, miksi niin oli käynyt. Olin vain siitä kiitollinen. Michael tuli makuuhuoneeseen aamiaistarjottimen kanssa ja asetti sen varovasti vuoteelle viereeni.

Kirjaa on vaikea kommentoimatta nostamatta esille juonen keskeistä elementtiä, skitsofreniaa, jota Michael sairastaa mutta joka on lääkityksen avulla pysynyt kurissa.

Torday kertoo aivan äärimmäisen laatuisesta skitsofreniasta, sellaisesta josta kärsivä on vaarallinen ympäristölleen. Kuitenkin kuvaus skitsofreniasta sitä sairastavan läheisen näkökulmasta tuntuu kohtuullisen uskottavalta.

Kuitenkin vierastin spekulatiivisia, jopa fantasiaan eteneviä pohdintoja siitä, mikä on skitsofrenian geneettinen perusta ja onko skitsofreniasta kärsivä loppujen lopuksi aivan muunlainen olento kuin tavallinen ihminen. Pieni pettymys siis, loppujen lopuksi, vaikka kieltämättä Torday osasi muutamaan otteeseen yllättää hyvinkin hyytävällä tavalla.

Lee Child: Tilinteko

Luin Lee Childin jännärin englanniksi nimellä Bad luck and trouble, mutta teos on myös suomennettu: Tilinteko (Karisto, 2012; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-951-23-5483-2).

Suomenkielisen teoksen esittelytekstissä kerrotaan tarinasta näin:

Jack Reacheria on mahdoton jäljittää - mutta joku tuntuu tietävän, miten etsiä. Hänen tililleen tupsahtaa 1030 dollarin summa, ja numeroista muodostuu sotilaspoliisin radiokoodi: aseveli tarvitsee apua. Pian Reacher tapaa Los Angelesin lähiöviidakossa vanhan huippuyksikkönsä veteraanit, parhaista parhaat, kaikki jo asevoimien palveluksesta jättäytyneinä. Tai pikemminkin ne, jotka heistä ovat jäljellä. Yksi heistä on löytynyt aavikolta kuolleena ja ruhjottuna, mitä ilmeisimmin helikopterista pudotettuna. Kolme muuta on kateissa. Kaikki tietävät, että vanhoja kavereita ei jätetä - ja jos heidän auttamisensa on myöhäistä, heidän puolestaan täytyy kostaa.

Kostosta siis on kyse, mikä tuntuu olevan Reacher-kirjojen yleisin teema. Child järjestää Jack Reacherin vanhojen armeijakaverien kokoontumisajon, eikä kauan kestä ennen kuin pahisten juonet alkavat pahemman kerran mättää. Kirjassa liikutaan amerikkalaisen puolustusteollisuuden ympyröissä, ja terroristejakin on tuotu mausteeksi tarinaan.

Teos oli yksituumaisessa väkivaltaisuudessaan ja koston kierteen kuvaamisessa varsin armoton, eikä Child tällä kertaa tuonut tarinaan mitään syvällisempiä elementtejä, ainakin siltä tuntui. Aivot narikkaan viihdettä tämä, eikä mitenkään erityisen onnistunutta sellaista.

No, kyllähän kirjassa pohditaan myös Reacherin kyvyttömyyttä elää normaalia elämää, asettua aloilleen ja kantaa vastuuta:

O'Donnell asked, 'What are you running from?'

'I'm not running from anything'

'You could have kept the old shirt.'

'Slippery slope,' Reacher said. 'I carry a spare shirt, pretty soon I'm carrying spare pants. Then I'd need a suitcase. Next thing I know, I've got a house and a car and a savings plan and I'm filling out all kinds of forms.'

'People do that.'

'Not me.'

'So like I said, what are you running from?'

'From being like people, I guess.'

Viides matkustaja

Lee Child kirjoittaa kovaksikeitettyjä jännäreitä, joissa on hyvät ja huonot puolensa. Esimerkki tästä on Viides matkustaja (Karisto, 2009; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-951-23-5163-3). Kirjan sankari Jack Reacher on yksinäinen susi, joka vaeltelee siellä täällä, tällä kertaa New Yorkissa. Ja tälläkin kertaa vaikeuksia tulee roppakaupalla.

Kirjassa on aineksia vaikka millä mitalla: itsemurha metrojunassa, salaliittoteorioita, terrorisminvastaista sotaa, liittovaltion agentteja, ja tietenkin takaa-ajoa ympäri kaupunkia.

Childin maailmankuva tuntuu olevan sellainen, jossa kaikkia tarvitsee epäillä, ei vähiten valtaapitäjiä, ja jossa pahikset ovat tosi pahoja, ja hyvikset jäävät jalkoihin. Niin, mutta sitten tulee Reacher ja saa paljon kolhuja, mutta hoitaa pahikset pois kuvioista.

Hoh-hoijaa. Melko älyvapaata viihdettä. Se on sanottava että huonompia kirjoittajia löytyy, tarinan kertomisen Child kyllä osaa. Mutta näissä tarinoissa on jotain josta en pidä.