Seamus Heaney: Soran ääniä - Seamus Heaneyn runoja

Missä määrin runous voi olla muuta kuin omaelämänkerrallista, siinäpä kysymys, varsinkin Seamus Heaneyn runojen kohdalla, kun kirjaston metatiedoissakin on mainittu elämänkerrallisuus teoksen avainsanana: Soran ääniä - Seamus Heaneyn runoja (WSOY, 2007; suom. Jyrki Vainonen; ISBN 978-951-0-32293-2).



Ja sitten on vielä se, että kun runoja käännetään suomeksi, on se oikeastaan sama kuin kirjoittaa runo uusiksi, joten on kysyttävä miten Vainonen on onnistunut työssään.

Ja kyllä on onnistunut sekä runoilija ja kääntäjä, kiteyttämään sekä elämän että oman kerrallisuutensa, näissä runoissa jotka ovat pieniä kristallisoituneita hetkiä, pimeää ja kirkasta vyyhtinä jota kelpaa pohdiskella.

Jyrki Vainonen: Askelia - kirjoituksia kävelemisestä

Jyrki Vainonen tarjoilee kokoelman esseitä joissa limittyy kirjallisuus ja luonto, käveleminen ja kirjoittaminen: Askelia - kirjoituksia kävelemisestä (Basam Books, 2014; ISBN 978-952-260-269-5).



Olin varsin innoissani kirjasta, sillä kävely on mielipuuhaani, eikä Vainonen hirveästi pettänyt kirjoituksillaan, mukavasti ne polveilivat eri suuntiin, siten kun hyvä kävelyrupeamakin, niin että ajatuksilla on tilaa avartua ja kirkastua.

Mutta toisaalta sitten osa kirjoituksista tuntui pikemminkin Vainosen teosten mainoksilta, jo kirjoitetun uudelleen lämmittelyltä, kuin asioiden oivaltamiselta juuri tässä, esseetä kirjoittaessa tai lukiessa.

Mutta sitten taas on se käveleminen, josta en voi tarpeeksi saada.

Linnunpöntönrakentaja

Jyrki Vainonen kertoo lintujen elämästä, niiden havainnoinnista, ja erityisesti omasta intohimostaan pönttöjen tekemiseen: Linnunpöntönrakentaja (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-854-6). Pikkuruinen kirja on ulkoasultaan mainio, sillä se muistuttaa – mitenkäs muuten – linnunpönttöä.

Pönttöharrastus sai alkunsa lintujen pesien etsimisestä: ”Vuosien kuluessa minulle harjaantui niin sanotu pesäsilmä (sen sukulaisia ovat esimerkiksi sieni- tai kasvisilmä). […] [S]aatoin viettää viikon tai kaksi tarkkailemalla punarinta- tai pensastaskuparia löytääkseni niiden pesän, oli se sitten piilotettu metsänreunan koloon lahokannon alle tai kuivien heinien sekaan ojanpientareelle.”

Kun laittaa linnunpöntön pihalle tai metsään, tietää mistä pesiviä lintuja kannattaa etsiä. Ja pönttöjen rakentaminen ei ole ihan tuore taito: ”[A]mmoisina aikoina […] esimerkiksi sotkalle (telkälle) tai uivelolle ripustettiin uuttu linnun munittamiseksi ja munien keräämiseksi ravinnoksi.” - Nykyään pöntönrakentamisen motiivit ovat kylläkin toisenlaisia.

Vainonen pohdiskelee syntyjä syviä, erityisesti sitä miten ihmeellistä on linnun kehittyminen, ”hirmuliskon kutistuminen tuollaiseksi lilliputiksi”, ”syvältä mannerlaattojen puristuksista […] on pohjoisiin havumetsiin lopulta pyrähtänyt puukiipijä, reilu kymmensenttinen höyhenpallo täynnä vuosituhantista hiljaista sirinää.”

Ja kun rakentaa pöntön, suhtautuu niiden asukkeihin uudella tavalla, ”siitä tulee ikään kuin jäsen rakentajan perheeseen”: ”Kuin huomaamatta pöntöstä tulee huone rakentajansa psykologiseen taloon, osa huolehtimisen piiriä, rakkauden ja välittämisen lastenkamari.”

Omakohtaisten kokemusten ja muisteluiden lisäksi kirjasta löytyy myös ohjeita, esimerkiksi linnunpönttöjen kokotaulukko ja kunkin kokoisessa pöntössä tavallisimmin pesivien lajien luettelo. Hieno kirja, epäilemättä sellainen josta eniten löydettävää on lintuharrastajilla ja pöntörakentajilla, mutta näin asiastaan innostunutta kerrontaa lukee mielikseen ihan kuka tahansa.

Swiftin ovella

Tässäpä yllättävä lukukokemus, Jyrki Vainosen romaani Swiftin ovella (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-6274-0). Kirja kertoo Jonathan Swiftistä, irlantilaisesta rovastista ja kiistakirjoitusten laatijasta, erikoisen kehyskertomuksen avulla: "Tarina imaisee 1700-luvulle, suoraan päähenkilön nahkoihin. Tai melkein. Lennart Beren siirtyy aikakoneella vain Jonathan Swiftin palvelijaksi, Wattiksi. Pettymys ei silti ole suuri, sillä näinkin hän pääsee tarkkailemaan ihailemansa kuuluisan satiirikon salattua elämää."

Siis tarjolla on aikamatkustusta, toisen henkilön nahkoihin menemistä, ja aikaan liittyviä paradokseja. Näistä lähtökohdista voisi ajatella, että uskottavan tarinan rakentaminen on vaikeaa, mutta Vainonen onnistuu siinä, koska hänen ajankuvansa 1700-luvun Irlannista on niin tavattoman luonteva. Ei turhia kikkailuja tai konstailuja vaan kuvausta aivan kuin olisi tosiaan elänyt tuon ajan henkilöiden elämää.

Tässä on kirjan paradoksi: vaikka aikakoneeseen ei uskoisikaan, niin kirjailijan kyky tavoittaa mennyt on sen verran hämmentävä, että aikakonekin alkaa tuntua luontevalta tässä tarinassa.

Swift on näinä päivinä ehkä tunnetuin romaaneistaan, esimerkkinä Gulliverin retket, sekä joistakin esseistä (tai oikeammin kiistakirjoituksista), muun muassa Irlannin köyhyyttä polemisoineesta kirjoituksesta "A Modest Proposal for Preventing the Children of Poor People in Ireland From Being a Burden on Their Parents or Country, and for Making Them Beneficial to the Publick".

Swift kirjoitti kaikki teoksensa salanimien suojasta tai anonyymisti, mutta Vainosen kirjasta saa käsityksen että nimimerkkien takana piileskellyt kirjoittaja oli Dublinissa julkinen salaisuus. Swiftin onneksi hänellä oli riittävän korkeassa asemassa olevia suojelijoita, jotka myönsivät epäkohtien olemassaolon vaikkakaan eivät julkisesti voineet niihin puuttua.

Mutta kun palkkio kirjoittajan paljastamiseksi on riittävän suuri, ilmiantaako joku Swiftin, jopa joku hänelle kaikkein läheisimmistä ihmisistä?

Vainonen punoo romaanistaan monipolvisen tarinan, jossa näkökulmat vaihtuvat ja ajan kerrostumat, poimut, peilaavat toisiaan. Voiko jo tapahtunutta muuttaa, ja miten se vaikuttaa nykyiseen hetkeen?