Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anna-Maija Viitanen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anna-Maija Viitanen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Sara Gruenin romaani tarraa kiinni, eikä suostu otettaan irrottamaan, vaikka välillä täytyikin hiukan huilata lukemisessa: Vettä elefanteille (Bazar, 2008; suom. Anna-Maija Viitanen; ISBN 978-952-5635-59-1).



Romaani kertoo 1930-luvun Amerikasta, jossa lama jylläsi ja töistä oli pulaa. Kiertävä sirkus tarjoaa raamit kolmiodraamalle, jossa eläinlääkäri sekä sirkuksenjohtaja ja tämän vaimo selvittelevät välejään. Monta yllätystä mahtuu matkalle, varsinkin kun ihmiselämällä ei tunnu juuri olevan arvoa sirkuksen hengissä säilymisen kamppailussa.



Jacob puhuu harvoin muistoistaan, mutta ne elävät yhä voimakkaina hänen 92-vuotiaassa ruumiissaan. Muistot hänen nuoruudestaan parikymmenvuotiaana suuren laman aikana Amerikassa ja kohtalokkaasta junasta, joka johti hänet Benzinin veljesten kiertävään sirkukseen. Maailmaan, johon kuuluu klovneja ja trapetsitaiteilijoita, leijonankesyttäjiä ja miekannielijöitä, ihmeitä ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Maailmaan, jossa on omat lakinsa, oma tapansa elää ja kuolla. Tästä maailmasta tulee nuorelle eläinlääkäriopiskelijalle Jacobille sekä pelastus että kirous.

Jacob rakastuu sirkuksen kaunottareen Marlenaan, joka on äkkipikaisen ja väkivaltaisen sirkuksenjohtajan ja eläintenkesyttäjän vaimo. 1930-luvulla eletään vaikeita aikoja, ja sirkuksen uusi vetonaula Rosie-norsu ei suostu edes yksinkertaisimpiin sirkustemppuihin. Jacobin, Rosien ja Marlenan välille syntyy intensiivinen luottamus ja rakkaus - side, josta muodostuu kaikkien kolmen ainoa toivo pysyä hengissä.

Vettä elefanteille on hauska, yllättävä ja kipeäkin kertomus monista ihmiskohtaloista ja uskomattomasta rakkaustarinasta, jonka tuntee jokaisella ihohuokosella. Gruen on tehnyt romaaniaan varten huolellista taustatyötä, ja lukija voi hengittää sirkuksen maagista maailmaa samaan tahtiin kuin päähenkilöt. Kirjassa on lisäksi ainutlaatuisia valokuvia sirkuksen alkuajoista Yhdysvalloissa.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Vähän ihmetyttää, miksi Joël Dickerin romaanista on tullut niin suosittu. Tätä kirjoittaessa romaanista on Helmetissä varauksia 404, kappaleita 216. Toisaalta sitten on sanottava, että sivumäärästä (809 sivua) huolimatta romaani tuli luettua nopeasti, ja kieltämättä Dicker on luonut melkoisen tarinan jossa riittää ihmettelemistä: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014; ISBN 978-951-31-7305-0).



Kirja on saanut palkintojakin: Grand Prix du Roman de l'Académie Française, 2012, ja Prix Goncourt des lycéens 2012. Mutta mitkä sitten ovat teoksen ansiot?

Kirja on päällisin puolin rikoskirjallisuutta, jossa oikeusjutun kulisseissa pohditaan monenlaisia teemoja, muun muassa kirjailijan työtä ja akateemisen kirjallisuuskulttuurin olemusta. Kirjan kertoja on kirjailija Marcus Goldman, joka päättää lähteä puolustamaan opettajansa Harry Quebertin mainetta. Lainaan tähän teoksen esittelyä:

Kun Harry Quebertin puutarhasta löytyy ruumis, menestyskirjailija Marcus haluaa puhdistaa oppi-isänsä maineen. Mutta totuus pakenee kuin tuuli pikkukaupungin rannalta, ja kaikkialla väikkyy nuorena kadonneen Nolan haamu. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on rikosromaani ja romaani rikoksesta. Se kertoo kirjoittamisesta, ystävyydestä, Amerikasta ja hullusta rakkaudesta. Sen polveileva juoni imee lukijan mukaansa verkkoon, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Se on silkkaa lukemisen riemua.


Kirjassa kerrotaan siitä, mitä kirjailijaksi tuleminen edellyttää, ja myös siitä, millaista on tulla laajasti tunnetuksi menestyskirjailijaksi, varsinkin tilanteessa jossa seuraavan teoksen kirjoittamiseen kohdistuu suuria odotuksia ja paineita.

Kirjan kolmas henkilö on Nola Kellergan, tyttö joka aikoinaan katosi kävelyllä metsän läpi, ja vuosia myöhemmin löytyy haudattuna Quebertin puutarhasta. Onko Quebert syyllinen murhaan, kuten vahvasti näyttää? Vai onko tapahtunut jotain vieläkin pahempaa?

Kirja leikittelee kirjallisuuden tyylilajeilla, mukaan lukien epäluotettavan kertojan dilemma: keneen oikein voi luottaa tässä kertomuksessa, jossa tapahtumat keikahtavat päälaelleen kerta toisensa jälkeen.

Sitä ei voi kieltää, etteikö Dicker olisi onnistunut luomaan romaanin, joka tarraa lukijaan, mutta tyhjäkäyntiäkin tässä romaanissa on, puolet siitä tuntuu vähemmän olennaiselta, rönsyiltä jotka olisi voinut karsia romaanin siitä kärsimättä.